Tiina Lehikoinen: Terra Nova

Tiina Lehikoinen: Terra Nova (Poesia 2019)

Dystopiaväsymys, kaipuu utopioihin, johonkin uuteen järjestykseen. Tämä tuntuu olevan kasvava ilmiö ja toive, kun ahdistus tulevasta on lyödä lakoon. Yksi vastaus on Terra Nova = lat. uusi maa = Auringon takana sijaitseva maan kaltainen planeetta = amerikkalainen tv-sarja = halpavaateketju = lautapeli = unelma patriarkaatin jälkeisestä sivilisaatiosta. Alleviivasin listan viimeisen määritelmän. Erityisesti tuntemani feministit ovat viime aikoina alkaneet kaivata utopioita. Lähestyn käsillä olevaa kirjaa feministisen luennan kautta – teos tarjoaa toki aineksia ja mahdollisuuksia monenlaisiin lukijanäkökulmiin.

Tiina Lehikoisen runokokoelman lukeminen vaatii rauhallista omaksumista, ja tekstien lähelle pääsemisessä auttaa juuri näkökulman ottaminen. Kuuntelin ennen tämän kirjoittamista podcast-jakson, jossa käsiteltiin mm. sukupuolen vaikutusta luontosuhteeseen. Luonnonsuojelu nähdään feminiinisenä toimintana, yhä. Terra Novassa lähdetään liikkeelle uuden huomisen maailmoista, ja löytöretkeilijä Kolumbus saa tulla kutsutuksi vain K-kirjaimella. Hänen laivojaan, jotka ovat nimiltään feminiinisiä, kutsutaan koko nimillä. K:n laskelmissa maapallon ympärys on kutistunut huomattavasti, mutta numeroita voidaan muuttaa, "K:n totuuden edessä maailma on valmis kutistumaan" (s. 13). Kuka määrittelee maailmassa totuuden? Niin. "värit ovat suhteellisia / ne saavat arvonsa suhteessa toisiin väreihin / totuudet suhteessa toisiin totuuksiin" (s. 15). Puhuja on Meksikossa, veri vuotaa; presidentti T kaipaa muuria, katkeamatonta ja läpäisemätöntä fyysistä estettä, joka vaarantaa ihmisten lisäksi eläimet. Mutta mies haluaa aidata, suojata ylpeytensä.

Runot etenevät säkeinä, välillä proosan muodossa, välillä lauseiden sirpaleina. Ne muodostavat joskus rykelmiä, ovat monen sivun mittaisia, liikkuvat reunasta toiseen. Keinot ovat käytössä, niitä voidaan käyttää. Historiaa ja asiatietoa hyödynnetään aineksina, "ainakin muutamat tarinoista olivat tosia" (s. 31). On esimerkiksi Frida, jonka kulmakarvoista puhuja näki unta "tuhansien muiden tyttöjen tavoin", mutta rakkauden sijaan hän ja Frida valitsivat housut, aina. Onko se vapauden hinta, aina? Väsymys himoamiseen; Edith Södergranin "Maa jota ei ole"-runo yhdistyy tekijän omaan tekstiin. Siihen maahan on päästävä, jotta voisi olla vapaampi.

Symboliikka tulee kasveista, maasta, vedestä. Sieltä tulevat pysyvyys, syklit; on kasvatettava, vaalittava. Sellainen on uusi aika. Sitä ennen pitää sukeltaa murheen aikaan, SlutHate-foorumien pimeyteen, kielet ja poetiikat ovat kakofoniaa, vallanhakua. Sen jälkeen päästään Cixousin lentoon puhaltamana kukkien aikaan, jossa "me kannamme toisiamme / ja kaiumme toistemme läpi –" (s. 74). Kukkivia tavuja, meri meissä, iholla kaikuvat silmut. Feminiinisen kirjoituksen piirteet ovat ilmeisiä. Lähellä loppua laulavat linnut, niiden laulu kuuluu runojen väleissä. Mikromuovi ui osaksi tietoisuutta ihmisalkion kokoisena. Silti voi katsoa kukkaa, ja kukkaa ja kukkaa ja kukkaa – Gertrude Stein -viittausko? Sillä myöhemmin vielä: "sinäsinä kuin ruusu". Kansanrunoudesta jo tuttu äiti käy parsimassa poikansa kokoon. Liha tulee sanaksi; annetaan kukkia. Lopussa henkäys.

"on aika kaivaa ja kasvattaa, / kuvitella ajassa aikoja jotka ovat toisenlaisia / kuin omamme // sykliaika jossa jokainen / sykäys on syli // jossa jokainen katkos on kaivo" (s. 51)

Teksti on julkaistu alun perin Tekstiluolan Instagram-tilillä.

Tuomas



Siitä, että maailma on nyt näin voidaan päätellä, että se voisi olla toisin. Tiina Lehikoisen Terra nova on tämän uuden maailman puhaltamista tulevaksi. Sen houkuttelua esiin ja vetämistä kohti. Sanallisten harppuunoiden iskemistä uuden terran pintaan. Tule jo, me ollaan ihan valmiina.

jotain alkaa työntyä esiin

Jo Lehikoisen edellinen runoteos, Multa, jätti minulle tunteen, että hän on runoilija, jonka teokset tulevat olemaan minulle ihan erityisellä tavalla tärkeitä. Annahan kun selitän tätä hieman.

Joku kirjoittaa hienosti ja hyvä niin. Minä luen sen jonkun hienoja sanoja ja ajattelen, että onpa tässä hienoja sanoja, yltäkylläisen kauniita ja esteettisesti kerrassaan hurmaavia. Ihoni alla ei kuitenkaan tapahdu liikettä ja minun on pakko käydä hakemassa villatakki.

Ja sitten on sellaisia sanoja kuin Tiina Lehikoisen sanat, jotka putoilevat juuri siihen paikkaan, johon niiden odotankin putoilevan ilman että olen tiennyt, että juuri se kohta on sitä tiettyä sanaa vailla. On odotus, joka täyttyy täydemmin kuin mitä sen odotuksellisuus on antanut aavistaa.

Ja muun muassa siksi olen jäänyt kiinni Terra novaan. En saa luettua sitä valmiiksi, vaikka olen lukenut sen x monta kertaa, mutta en valmiiksi, en sitten millään. Palaan sen sivujen väliin yhä uudestaan, koska siellä minua hyväillään. Koska siellä on uuden maailman nuppuja, joita haluan kastella kaikella sillä maidolla, jota minusta vuotaa.

*

Voitteko kuvitella, sain päähäni, että kirjoittaisin Terra novasta ihan oikean runoanalyysin. Sain tämän hullun ajatuksen juuri ennen kuin nukahdin. Vein sen mukanani uniin. Vein sen puutarhaan, jossa Edith Södergran, Luce Irigaray, Hélène Cixous ja minä istuimme puutarhatuoleilla. Ranskalaisen tarjoilijamme nimi oli Ilya. Se tavutetaan Il-ya.

Oli päivä joka puhkoo / joka versoaa / ja vetää sisäänsä // rönsyliljat puhkeavat / keijusilmiin, kukat katsovat meitä. Oli yön tähdet, jotka putoilivat laseihimme, jotka olivat piripintaan valkoista mustetta täynnä.

Luce toisteli sanoja: parler femme, parler com une femme

Edith näki tulevaisuuden varjon.  Varjon, joka meni varjon sisälle, joka meni varjon sisälle, joka meni  varjon sisälle, joka meni päivänvarjon alle suojaan niiden yksien toisten polttavalta maskuliinishegemoniselta auringolta.

Hélène sanoi, että runous on voiman ammentamista tiedostamattomasta ja jatkoi, että tiedostamaton on "toisenlainen seutu vailla rajoja", "paikka jossa elävät torjutut naiset, tai [...] keijut."*


*

Heräsin yöllä Hélènen sanoihin ja siihen, että sänkyni oli maitoa täynnä. Nyt kysyn teiltä: jos runous on, kuten Hélène unessani väitti "voiman ammentamista tiedostamattomasta" miten siitä silloin voisi kirjoittaa tietoisen mielen kautta. Miten sitä silloin voisi analysoida kulkemalla logosentrismin käytäviä pitkin, joiden seinillä fallokset loistavat kuin lamput?

Sen varmaan tiedätkin, että muita käytäviä ei ole. Ellei sitten. Täytän kynäni sillä musteella, jota sänkyni tulvii.

Kokeillaan.

Terra novassa kirjaimet pullistuvat, kaksinkertaistuvat moninkertaistumisen kautta. Risteytyvät ja androgynisoituvat. Ne menevät yhteen ja purevat kuin niiden vieressä ei olisikaan toinen sana vaan ihmisen herkullinen pohje, josta koira ei malta pitää hampaitaan erossa.

Terra novan sanat syövät toisiaan. Maiskutellen. Niillä on vuosituhantinen nälkä. Ne syövät yli kohtuuden ja oksentavat ruokapalloja. Ovat äitilintuja, jotka ruokkivat pesän asukkeja.

Tässä kohtaa on lintumaailma, mutta ei enää naarasta ja urosta, vaan naaros.

Tässä on Edith Södergranin puutarha (ei se joka oli unessani, vaan toinen). Se, jossa älypuhelimet ottavat selfieitä ripiitillä. Meillä kaikilla sama tarve.

Tässä minä olen. Näe minut!

Tähti putoaa Edithin puutarhaan ja iPhonen näyttö menee rikki.

*

Uusi maailma tekee vanhan tästä maailmasta joka on nyt. Tärkeiltä miehiltä viedään heidän nimensä, sekoitetaan. Tärkeiltä miehiltä viedään heidän ratsastussaappaidensa ihana nahantuoksu.

porstuassa marmoriset ratsastussaappaat
täyttyvät sateesta, jalustoille istutetut
suurmiehet katsovat aina 
länteen ja itään etsien Isää 
vaikka totuus on tässä:

K.O. Lumbus - nyt näyttää todellakin siltä, että sinun limbinen järjestelmäsi ei enää toimi. Kapinallisten ja tottelemattomien nesteiden maailmasta sinulle on tosi vaikea löytää paikkaa.

Mennään rihmastoon, jota D.E. Leuze vartioi. Syötetään hänelle sivunumerot, tehdään sivulle paljasta pintaa. Ihanko pakko D.E. sinun on päästä ääneen? Hyvä on, olen kiltti, olen niin hirmuisen kiltti, mutta nauruni tekee jo tuloaan. Puhu siis nopeasti, laita halukoneesi hyrräämään.

D.E. Leuze: "Intressit sijaitsevat aina siellä, minne halu on ennalta määrännyt niiden paikan."**

Otan sanoistasi mukaan halun. Menen siihen uimaan. Menen entiseen siniseen veteen, joka nyt on - tiedät kyllä. Ja nyt se on myös paikka. Se on paikka, jonka yllä kartanpiirtäjän käsi menee kramppiin. Hienosti kouristelee ja täysin uskottavasti.

Se on paikka on aukko.

aukoista kaikuu mykkä maa
nämä eivät ole veistoksia silmälle
vaan polkuja ruumiille
[...]
kannan lasta sisälläni


Meillä on syntymäjuhlat. Meidän ruumiissamme vielä muistumia kärpästen pakkoliikkeistä, kun ne yhä uudestaan törmäsivät ikkunalasiin. Hakkaamme ja nakutamme. Hankaamme hiuksillamme ja lipaisemme myrkkykielellä. Toisen myrkky on toisen sisäänpääsy.

Kun merkitykset turtuvat ne alkavat murtua.  Kuka-mikä-ken täällä nyt signifioi?

*

Terra nova on synnyttämistä ja imettämistä, jossa elollisen ja elottoman raja ei ole muuri. Se on kukkuroillaan itsepölyttäviä sanoja. Tässä kokoelmassa lauseet ja sanat synnyttävät lausanoita (perusmuodossa lausana, taivutusmuodossa loppuosaltaan ihana noita ja rohkeasti pyöreä taikasauva).

Terra novassa se mikä on tulollaan muistuttaa valokuvan kehittymisestä. Kuvat uivat futuurin kehitysnesteessä. Ne alkavat muodostua. Ne ovat muodostumisen tilassa. Muodostumaisillaan. Lapsivedestä pullollaan.

Terra nova on vaginateksti. Ei, vaan vageksti, joka laulaa aina vaan. Tässä on sen kuoro:






Tiina Lehikoinen: Terra nova
110 sivua
Poesia (2019)

*Hélène Cixous: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia
** Gilles Deleuze: Haastatteluja


Teksti julkaistu alunperin Reader, why did I marry him? -blogissani (klik)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Fantasmaattinen, filosofinen ja feministinen – Maria Matinmikko: Kolkka

Päähenkilöstä, feminismistä ja Saara Turusesta

Suomiräpin vallanvaihto: Heini Strandin Hyvä verse