p ä ä h e n k i l ö

Kesällä voi lukea muutakin kuin dekkareita. Tässä muutama feministinen lukuvinkki kirjoista, jotka olemme hyväksi ja feministisestä näkökulmasta oleellisiksi havainneet. Margaret Atwood: Orjattaresi (1998, The Handmaid's Tale (1985), suom. Matti Kannosto) ( linkki bloggaukseen) Atwoodin klassikko kertoo maailmasta, jossa naisten oikeudet on riistetty. Päähenkilökin nimetään sen miehen mukaan, jonka taloudessa asuu. Hänen tehtävänään on tulla raskaaksi ja antaa lapsi sitten isäntänsä vaimolle kasvatettavaksi. Eikä orjattarien mielipidettä kysytä siitä, haluaako hän sänkyyn tuon miehen kanssa. Teos on noussut aiheestakin vahvasti tapetille presidentti Trumpin valtakaudella. Naisella on oltava oikeus omaan kehoon, siksi Atwoodin teoksen maailman ei saa antaa tulla todeksi. – Siunattu olkoon hedelmä, hän sanoo käyttäen virallista tervehdystämme. – Avatkoon Herra, minä vastaan yhtä virallisesti. Holly Bourne: Mitä tytön täytyy tehdä? (2018, What’s a Girl Gotta Do

EMMI JÄKKÖ & ALEKSIS SALUSJÄRVI (TOIM.) :  SANKARITARINOITA POJILLE (JA KAIKILLE MUILLE)   KERTOMUKSIA HUIKEISTA MIEHISTÄ ARVO YLPÖSTÄ KIMI RÄIKKÖSEEN 192s. Into 2019 Arvostelukappale Emmi Jäkön & Aleksis Salusjärven toimittama, usean kirjoittajan kirjoittama ja kuvittajan kuvittama Sankaritarinoita pojille on Inton tänä keväänä julkaistu poikaversio viime syksyn tyttösankarikirjahiteistä. Alkuun myönnettäköön, että suhtautuminen näihin poikaversioihin on ollut aika kaksijakoinen. Ensinnäkin nämä pönkittävät mielestäni kaksinapaista sukupuolijärjestelmää, ja toisaalta, nämähän on kirjoja aikuisille. Ei lapset ole vielä ehtineet omaksua aikuisten maailman sosiaalista normijärjestystä, ja arvottaa ihmisiä. Lapset syntyvät yhdenvertaisina, ja nämä tasa-arvo-ongelmat ovat lähtökohtaisesti aikuisten itse luomia ongelmia, aikuisten yhteiskuntanormien aikaansaannoksia. Ja ei, en tarkoita tällä sitä, että jokainen Suomessa syntynyt lapsi olisi automaattisesti taustastaa

Olen niin helpottunut, että tekee mieli itkeä. Niin helpottunut siitä, että nyt olen kokenut Maggie Nelsonin tekstin tavalla, joka on tykyttänyt minussa löytämättä tietään ulos. Kokenut sen niin kuin toivoin kokevani  Argonautit , joka kaikesta hienoudestaan huolimatta oli minulle ravintolan ovi, jolla seisoi ovihenkilö, joka esti sisäänpääsyni. Nyt minä lyön häntä nyrkillä hänen siniseen silmäänsä ja kun hän katsoo mustelmaansa peilistä hän rakastuu omaan peilikuvaansa kuin se olisi totuus hänestä. Oli sunnuntai - joka sivumennen sanoen onkin paras päivä lukea Sinelmiä - ja lähdin Nelsonin matkaan Novaliksen sininen kaipauksen kukka mielessäni. Korvissani kaikui mummoni kysymys: Mistä olet saanut tuon sinelmän? Hänellä tosiaan oli tapana kutsua mustelmaa sinelmäksi. Siinä missä en Argonauteista löytänyt paikkaani upposin Sinelmiin niin kuin upotaan veteen ja nautitaan uhraamatta ajatustakaan sille, onko uimataito hallussa vai ei. Sinelmiä sisältää 240 lyhyttä huomiota, joit

Roxane Gay (toim.) Not that bad Harper Perennial 2018 350 s. Pisteitä: 5/5 Sisältövaroitus: raiskaus, seksuaalinen väkivalta, trauma, seksismi Tätä lukukokemusta ei ole helppo sanallistaa. Se, mitä ajatuksia ja, ennen kaikkea, mitä tunteita  Not that bad - Dispatches from Rape Culture  minussa herätti, ei ole kuvattavissa sanoin. On vaikea yhdistää kaikki ajatukset, kokemukset, muistot, mielikuvat, pelot ja tarinat yhdeksi postaukseksi, jossa käsittelee sitä, miten raiskauskulttuurista kertova esseekokoelma palauttaa lukijan omien traumojensa äärelle.  Not that bad  on äärimmäisen ajankohtainen teos. Alabamassa päätettiin kiristää aborttia laittoman tiukaksi: nyt sitä ei saa edes, vaikka olisi joutunut raiskauksen tai insestin uhriksi. 25 miestä päättivät naisten kehoista, ja kuten joku fiksusti totesikin, nämä miehet eivät kannata elämää ( pro-life ) vaan synnyttämistä ( pro-birth ). Sillä, mitä naisen keholle tapahtuu tai mitä nainen voi keholleen tehdä, ei ole patr

Nelli Ruotsalaisen Täällä en pyydä enää anteeksi ei todellakaan anteeksipyytele mitään. Se suorastaan huutaa. Se huutaa montaa asiaa, eikä ole mistään pahoillaan.  Mietin, kuinka monta kertaa itse olen nuorempana sortunut siihen. Pyytämään anteeksi omaa olemistani, omia sanojani, ajatuksiani. Kuinka monta kertaa olen juuri naisena joutunut pyytämään anteeksi naiseuttani, sitä, että olen vain " nuori ja typerä tyttö" ?  Puhuessani joku muu onkin alkanut puhua päälleni, olen niellyt lauseeni loppuosan, koska tällä toisella on varmasti tärkeämpää asiaa kuin se, mitä minä olin sanomassa. Täällä en pyydä enää anteeksi ei tosiaankaan tee niin. Runoteos tekee sen, mitä olisin itse tahtonut noissa tilanteissa tehdä, vaikka en ole uskaltanut tai kehdannut. Se nostaa käden pystyyn, vasten päällepuhujan kasvoja,  ja toteaa vielä kovemmalla äänellä: " minä puhun nyt." olisinpa edes oikea lesbo  epäluotettava biseksuaali,  afterthought, vieraileva turisti 

TARU ANTTONEN & MILLA KARPPINEN (TOIM.) : SANKARITARINOITA TYTÖILLE (JA KAIKILLE MUILLE) 220s. Into 2018 Viime syksyn tyttökirjasuman viimeiseksi ilmestynyt julkaisu, Inton kustantama ja joukkorahoituksella toteutettu teos jatkaa esikuvansa Favillin & Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille -kirjan jalanjäljissä. Anttosen & Karppisen toimittama Sankaritarinoita tytöille noudattaa sitä tuttua ja turvallista kaavaa, sitä samaa kuin kaksi aiempaakin (niistä postaus täällä ). Se on yhtä uskollinen esikuvalleen kuin Tuomenkin teos, mutta toisaalta sen taustalla näkyy positiivisesti suurempi työryhmä sekä Kapinallisten tyttöjen jälkeen jättämä aiheellinen kritiikki ja keskustelu. Tämän kirjan tekoon on osallistunut yhteensä 24 kirjoittajaa sekä 41 kuvittajaa. Esittelyssä on 60 suomalaista naista, joista osa menee päällekkäin muutamaa viikkoa aiemmin julkaistujen Tuomen sekä Salmisen & Salmisen kirjojen naisten kanssa, mutta onpa mukaan päässyt hurjan moni sella

"On opittava sietämään, että jokin voi olla enemmän kuin Kaksi." Maggie Nelsonin Argonautit on genrerajoja venyttävä teos, jossa Nelson pohtii muuttumisen ja määrittelyn, kapinallisuuden ja perheellisyyden sekä rakkauden ja seksuaalisuuden teemoja. Muun muassa. Argonautit on omaelämäkerrallinen, esseemäinen kirja, jossa Nelson käy keskustelua filosofian ja omien kokemustensa välillä - keskustelua joka on yhtä aikaa älykästä ja filosofista sekä samastuttavaa ja koskettavaa. Ei tarvitse olla olematta toista ollakseen toista. Nelsonin teoksen keskiössä on hänen ja hänen muunsukupuolisen kumppanin, taiteilija Harry Dodgen rakkaustarina. Molemmat käyvät kirjan, vai pitäisikö sanoa, Nelsonin kirjoitusprosessin, aikana läpi fyysistä muutosta, jotka kuvataan rinnakkain. Harry aloittaa testosteronihoidon korjatakseen sukupuolensa; Maggie odottaa ensimmäistä lastaan. Muutoksen ja samuuden jännite tiivistyy myös teoksen nimessä, joka tulee kreikkalaisen mytologian Argo-laivan

Tiina Lehikoinen: Terra Nova (Poesia 2019) Dystopiaväsymys, kaipuu utopioihin, johonkin uuteen järjestykseen. Tämä tuntuu olevan kasvava ilmiö ja toive, kun ahdistus tulevasta on lyödä lakoon. Yksi vastaus on Terra Nova = lat. uusi maa = Auringon takana sijaitseva maan kaltainen planeetta = amerikkalainen tv-sarja = halpavaateketju = lautapeli = unelma patriarkaatin jälkeisestä sivilisaatiosta. Alleviivasin listan viimeisen määritelmän. Erityisesti tuntemani feministit ovat viime aikoina alkaneet kaivata utopioita. Lähestyn käsillä olevaa kirjaa feministisen luennan kautta – teos tarjoaa toki aineksia ja mahdollisuuksia monenlaisiin lukijanäkökulmiin. Tiina Lehikoisen runokokoelman lukeminen vaatii rauhallista omaksumista, ja tekstien lähelle pääsemisessä auttaa juuri näkökulman ottaminen. Kuuntelin ennen tämän kirjoittamista podcast-jakson, jossa käsiteltiin mm. sukupuolen vaikutusta luontosuhteeseen. Luonnonsuojelu nähdään feminiinisenä toimintana, yhä. Terra Novassa lähdetä

Äitienpäivää vietettiin eilen. Päivä on monelle vanhemmalle ja lapselle tärkeä: yhteistä perhettä juhlitaan, ja kerrankin naista juhlitaan. Ehkä kahvi tuodaan kerrankin vuoteeseen, ehkä joku muu kuin äiti itse on tehnyt voileipäkakun. Äitiys on ollut jo pitkään yksi keskustelluimmista feministisistä aiheista. Äitiyskeskustelut kytkeytyvät tiivistii kunkin aikakauden naiskuvaan - ja oikeastaan vielä nykyäänkin naiskuvaan, joka periytyy menneiltä vuosikymmeniltä, -sadoilta ja -tuhansilta. Yhteiskunnissa äitiyttä on käsitelty monin tavoin, mutta usein korostuu sen luonnollisuus naisen elämässä. Äitiys on ollut rooli, joka naiselle on helposti suotu mutta johon hänet myös usein pakotetaan - tai jota häneltä ainakin vaaditaan. Vaikka voisi kuvitella, että äitiyskeskustelut olisivat vuosien myötä avartuneet, näyttäytyy äitiysdiskurssi edelleen varsin polarisoituneena: voit olla joko hyvä tai huono, useimmiten jälkimmäistä. Eilisen äitienpäivän kunniaksi listaan tässä joitakin teoksi