Sankareita joka puolella, osa 1/3 – Tuomen ja Salmisen & Salmisen suomalaiset naissankarit

ELINA TUOMI : ITSENÄISIÄ NAISIA - 70 SUOMALAISTA ESIKUVAA

155s.

S&S 2018

Arvostelukappale

IDA SALMINEN & RIIKKA SALMINEN : TARINOITA SUOMALAISISTA TYTÖISTÄ, JOTKA MUUTTIVAT MAAILMAA

215s.

S&S 2018

Arvostelukappale

Favillin & Cavallon syksyllä 2017 julkaistu Iltasatuja kapinallisille tytöille aiheutti viime syksynä Suomessa tarinabuumin suurnaisistamme, ja se on vallan mielenkiintoinen buumi se. Elokuussa S&S-kustantamo julkaisi kaksin kappalein tarinoita itsenäisistä naisista ja suomalaisista tytöistä, kun sekä Tuomen että Salminen & Salmisen lapsille ja nuorille suunnatut kirjat maamme merkkinaisista ilmestyivät. Myöhemmin syksyllä Intolta ilmestyi joukkorahoituskamppiksen kautta alkunsa saanut Sankaritarinoita tytöille -kirja, joten pulaa kotimaisista versioista ei siis ainakaan pääse syntymään. (Siitä lisää vielä tämän postaussarjan myöhemmässä osassa.)

Maassamme on järjettömän suuri joukko suuria naisia, jotka ovat muuttaneet maailmaa, mutta eivät ole saaneet sen kunniaksi ansaitsemaansa huomiota. Vastaavista miesoletetuista on kirjoitettu koko maailman sivu, tehty lehtijuttuja ja elämäkertoja. Merkkimiehet eivät unohdu historiankirjoista eivätkä opetussuunnitelmista, ja samalla Suomessa edelleen liputetaan tasan yhdelle naiselle: Minna Canthille. Sekä Tuomi että Salmiset ovat lähteneet korjaamaan tätä epäkohtaa, ja he ovat tehneet sen varsin ansiokkaasti.

Kritisoin itse jonkin verran tuon italialais-amerikkalaisen esikuvakirjan diskurssia, muun muassa sitä, kuinka usein kirjan tarinoissa naista kuvattiin suhteessa mieheen tai siihen, että "kyllä tyttökin voi", joka jo kaikessa paradoksaalisuudessaan ottaa mukaan keskusteluun epätasa-arvoisuuden, koska se pitää sisällään olettamuksen, että oikeastaan silti ammatti X on tarkoitettu miehille. Tätä samaa tarkastellessa suomalaissiskot olivat selvästi tietoisempia tästä kielellisestä vallasta, ja kotimaisista kirjailijoista saa olla ylpeä: he kritisoivat tällaisen keskustelun lisäksi myös esimerkiksi nais-etuliitettä sekä ylipäätään ajatusta tyttöjen ja poikien erilaisuudesta. 

Aivan puhtain paperein nämä suomalaisteokset eivät kuitenkaan tehtäväänsä läpäisseet. Se, onko täydellisyyden vaatiminen nyt oikeastaan edes reilua, on toki keskustelu erikseen, enkä tavallaan myöskään haluaisi kritisoida kritiikin vuoksi. Siksipä pohjustankin seuraavat ajatukseni näin: nämä kirjat ovat hienoja, ja on mahtavaa, että ne ovat olemassa. Niillä on ehdottomasti paikkansa ja aikansa, ja ne herättelevät tärkeää keskustelua ja nostavat esiin ihmisiä, joiden olisi suonut nousseen esiin jo aiemmin. Mutta koska liikkumattomat kivet sammaloituvat ja niin edes päin, haluaisin viedä kirjojen kautta keskustelun vielä seuraavalle askeleelle. Nimittäin herättivät ne ristiriitaisiakin ajatuksia, jotain, mitä olisi hyvä pureskella hieman eteenkinpäin.

(Ylempi kirja Salminen & Salminen, alempi kirja Tuomi)

Kummankin kirjan, sekä Itsenäisten naisten että Tarinoiden suomalaisista tytöistä, naiskuva nimittäin taipuu yllättävänkin yksimuottiseksi. Hyvä, kirjoihin kelpaava nainen on vahva, ei välitä muiden mielipiteistä, mutta hän on kuitenkin myös vaatimaton (eihän Äitee, Siiri Rantanen edes järjestänyt mitalijuhlia, vaikka hiihdossa kultaisimman mitalin itselleen nappasikin). Maailmaa muuttavat naiset eivät anna periksi, he ovat määrätietoisia, he todennäköisesti työskentelevät niin sanotulla miesvaltaisella alalla tai ovat vähintään alansa pioneereja kovissa tieteissä kuten fysiikassa tai tietotekniikassa. Ja meissä kaikissa pitäisi olla ripaus tätä tai tuota naista, kuulemma. Pitäisikö, todella? Eikö näin kapean naiseuden ihailu ole jo hieman vastoin näiden kirjojen kaunista perusideaa? Eikö yksi muotti ole hieman vaarallinen tapa lähteä rakentamaan kuvaa ihailtavista naisista?

Ja mikä muuten minulle henkilökohtaisesti ehkä eniten säräytti yksikuvaisuudessa, etenkin Tuomen Itsenäisissä naisissa, on se, miten naisia kuvataan hämmentävän usein suhteessa perheeseensä sekä etenkin lapsiinsa. Se tuntuu lyhyissä, sivunmittaisissa kuvauksissa harvinaisen irralliselta. Voitaisiinkohan 2010-luvulla viimein määritellä nainen muutenkin kuin parisuhdestatuksensa, lapsimääränsä tai lapsettomuutensa kautta? Jos on vain sivu tilaa, onko todella se perhe-ura-perhe-perhe-keskusteltu aivan välttämätöntä laittaa lähes jokaiselle mukaan? Eikö naista voi nähdä muuten kuin suhteessa perheeseensä/perheettömyyteensä?

Toinen ongelma piilee mielestäni ylipäätään tässä erityisen paljon ajassa kiinni olevassa sankarikuvauksessa: vaikka liiankin moni näistä naisista oli itselleni vieraita, on heistä kuitenkin niin moni myös tuttu, että on helpohko väittää, että Suomessa saa ihailua puoleensa suhteellisen hyvin sukupuolesta riippumatta, kunhan menestyy ja vaikkapa taidoiltaan hieman yli muiden. Kiillottaa mainetta ja mainitaan ulkomaisessa lehdistössä. Se on tosiaan ihan ymmärrettävää, sillä onhan poikkeuksellista aina helppo ihailla, mutta ihan mielenkiinnosta kysysin: milloin tavallisuus ja keskinkertaisuus tulee olemaan kiinnostavaa? Se hiljainen puurtaminen siellä kaiken taustalla? Milloin ihmisen mittaa mitataan inhimillisyydellä eikä vain aikaansaannoksilla? Milloin vaikkapa ihan vain mielenterveysvaikeuksien kanssa kamppailu, ei edes niiden voittaminen, on kertomisen arvoinen asia? Saati se tasa-arvotyö, jota tehdään kollektiivisesti, ei yksilöt edellä?

Menestymisen ihailu on myös varsin tyypillinen esimerkki kapitalistisesta yhteiskunnasta ja sen äärimmäisestä yksilökeskeisyydestä, mikä on osaltaan hieman ristiriidassa kirjan sanoman kanssa. Etenkin kuin useampikin näistä naisista tituleeraa itse itseään antikapitalistiksi. Hieman tarkkanäköisyyttä olisin siis lisäksi toivonut naisten taustojen kanssa, sillä lähes poikkeuksetta esitellyt naiset olivat vähintäänkin ylempää, valkoista keskiluokkaa, joiden taustan aikaansamaa etuoikeutta ja parempaa asemaa ei tarinoissa tai menestymisen taustalla otettu riittävästi huomioon. Kun on valmiiksi korkealta, on sieltä on helpompi ponnistaa latvaan asti, aivan eri mittakaavan taistelut ovat niitä, jotka raivaavat tiensä juuristosta eteenpäin.

Ja lopulta, molempia kirjoja leimasi myös sama, hämmentävä diskurssi: naisten pääsemättömyyttä tiettyihin asemiin selitettiin "maailman olleen siihen aikaan sellainen" ja myöhemmin avautuvia mahdollisuuksia taas yksioikoisesti todeten, että "maailma oli muuttunut tarpeeksi". Esimerkiksi näin: "Vuoden vierivät ja maailma muuttui. 'Nytkö kaikki ovatkin kiinnostuneita ympäristönsuojelusta ja kasvissyönnistäkin?', Heidi hämmästeli. 'Tämä on oikeastaan ihme!'" (Ida Salminen : Tarinoita suomalaisista tytöistä, s. 168). Osittain tämä menee lastenkirjamaisuuden piikkiin, satukirjamaisuuteen, jossa ei yksinkertaisesti ole tilaa selittää tilanteita enempää auki. Mutta kyllä sitä jotenkin silti toivoisi, että kun tehdään kirjaa maailmaa muuttaneista naisista, heidän vaikutuksensa maailman muuttumiseen huomioitaisiin myös yksityiskohdissa. Ei maailma muutu, sitä muutetaan. Ja sen muuttajille olisi suonut myös näissä vastaavissa lausahduksissa ne krediitit, jotka heille kuuluivat.

No juu. Vaikka esimerkiksi oman etuoikeutetun aseman tiedostamisesta/tiedostamattomuudesta olisi ihana jatkaa vielä vaikka viisitoista kappaletta, feministinen ränttäys päättynee tähän. En halua jättää mahdollista tänne asti selvinnyttä lukijaa nimittäin tunteeseen, että nämä kirjat olisivat vääränlaisia tai epäonnistuneita, en missään nimessä. Pidin näistä kumpaisestakin, Tuomen kirjan kuvitukset ovat ennennäkemättömän kauniita ja voisin vuorata niillä vaikka kokonaisen seinän asunnostani. Puhumattakaan niistä keskusteluista ja julkisista esiintymisistä, joihin kyseinen kirjailija-taiteilija on tämän teoksensa myötä päässyt. Salmisen & Salmisen kirja taas oli ottanut rohkeasti etäisyyttä esikuvaansa, ja laajensi naisten tarinoita yhtä sivua pidemmälle, lisäsi mukaan upeaa tarinallisuutta ja  syvyyttä. Ja etenkin sille kirjalle haluaisin ojentaa myös erityismaininnan tavasta olla kuvaamatta naisia lapsiensa tai lapsettomuutensa kautta. Tuntuu hämmentävältä, että sen voisi ajatella olevan vielä tässäkin ajassa poikkeuksellista ja rohkeaa, mutta sitäkin lämpimämmältä se minusta tuntui.

Nämä kirjat ovat tällaisenaan erityisen mainioita, ja keskustelun herättäjinä vieläkin merkityksellisempiä. Yksi naisiin pureutuva kirjasyksy ei kuitenkaan maailmaa vielä muuta, jos tämän ajatellaan riittävän, ja siksi toivoisin jatkossa lasten- ja nuortenkirjallisuuteen yhä enemmän moninaisuutta, monimuotoisuutta ja tarinoita sekä itsenäisistä että hieman riippuvaisistakin naisista, miehistä ja ei-binäärisistä ihmisistä. Toivotaan siis, että tämä on alku jollekin, ei vain markkinarako tällä hetkellä myyvälle. Edes Suomi ei ole vielä tasa-arvon suhteen valmis, mutta onneksi meillä maailmanmuuttajia riittää, kun vain toisillemme sen tilan osaamme antaa. Sukupuoleen, suuntaumuksiin tai mihinkään muuhunkaan sisäiseen monimuotoisuuden olemukseen katsomatta.

- L a u r a  / m i t a l u i m m e k e r r a n . f i

(Ylläoleva teksti on ilmestynyt alun perin 22.8.2018 Mitä luimme kerran -blogissa, tässä linkki alkuperäiseen postaukseen.)