p ä ä h e n k i l ö

Luin (osittain kuuntelin) peräkkäin kolme kirjaa, joiden tekijät ovat rodullistettuja amerikkalaisnaisia, ja teoksissa kerrotaan monen muun teeman ohella syrjinnän historiasta ja nykypäivästä. Kirjat päätyivät luettavaksi perätysten sattumalta, mutta ehkä nyt oli eri syistä tarpeellistakin käydä näitä asioita läpi. Ajankohtaisia teokset ainakin ovat: Michelle Obaman elämäkertaa myydään edelleen paljon, Roxane Gayn  Bad Feministin  nimiesseiden teemoja sivuten keskustellaan tällä hetkellä Suomessa, ja Toni Morrisonia muistellaan tietysti nyt myös lukemalla hänen upeaa kirjallista tuotantoaan. Michelle Obama: Minun tarinani (Otava 2018, suom. Ilkka Rekiaro) Michelle Obaman omaelämäkerta Minun tarinani on edelleen myyntilistojen kärjessä. En ihmettele, nimittäin sen lisäksi että tekijä on tunnettu henkilö, kirja on mainio. Se on kiinnostava, tarjoaa yksityiskohtia kuin lähikuvia ja raotettuja verhoja, ja kerronta on viihdyttävää ja koskettavaa. Vaikka teoksesta tunnistaa välillä

Suhteeni Maria Matinmikon teksteihin ei ole helpoimmasta päästä. On hankalaa, kun huomaa, että on lukenut hyvää kuten  minulle kävi Matinmikon  Värien  kanssa, mutta siihen ei siitä huolimatta itse oikein pääse sisään. Pieneksi sisäpiirivitsiksi on jo vakiintunut Väreistä löytyvä toteamus "ilmassa leijui nakkikeitto". Mikä ihmeen nakkikeitto? En tykkää nakkikeitosta, enkä halua lukea runoja, joissa puhutaan nakkikeitosta. Nakit ovat menneisyyttä ja kuuluvat 1970-luvun saunailtoihin lämpimien voileipien kaveriksi tai korkeintaan osaksi vappuista perunasalaattia. Nakit ovat ehkä epärunollisin asia, jonka tiedän. Nakkikeitto mielessäni aloitin retkeni Kolkan parissa. Tästä kokoelmasta blogistania ei ole hihkunut, eikä siitä ole postattu kahvikuppikuvia instagramiin awesome-hashtagin kanssa. Sinänsä ymmärrettävää, sillä Kolkka on siinä määrin kiinnostava teos, että se ei suostu helpolla Instagramin söpöilysestetiikan valjaisiin. Nyt kuljetaan toisia latuja katuja satuja

Virginia Woolf: Orlando  (Kirjayhtymä 1984, suom. Kirsti Simonsuuri, pokkaripainos Tammi 2009) Virginia Woolfin romaani Orlando ilmestyi alun perin 1928. Woolf kiinnitti huomioni taas moderniudellaan, joka onnistui jälleen yllättämään, vaikka ei sen ehkä enää (kolmannen lukemani hänen kirjansa kohdalla) pitäisi. Orlandoa on kutsuttu Woolfin hauskimmaksi kirjaksi, ja hilpeää hymyilyä tapahtuikin lukiessa monta kertaa. Takakansi kertoo Woolfin jäljitelleen eri aikakausien kliseitä, ja vaikka 1600- ja 1700-lukujen kirjallisuus ei olekaan tuttua, tekstistä pystyi silti havaitsemaan parodialta tuntuvaa liioittelua ja korostamista. Romaanissa seurataan nimihenkilön elämää muutaman vuosisadan ajan, eli sitä voi pitää myös fantasiana. Matkassa on mukana elämäkerturi, joka ikään kuin on kirjoittanut kirjan tekstit – silti häntä ei osaa pitää kirjailijana itsenään, jotenkin elämäkerturin ääni on eri. Tuntui, että Woolf parodioi tässä myös elämäkertaa tyylilajina. Orlando tosiaan elää hyv