Maggie Nelson - Argonautit

"On opittava sietämään, että jokin voi olla enemmän kuin Kaksi."

Maggie Nelsonin Argonautit on genrerajoja venyttävä teos, jossa Nelson pohtii muuttumisen ja määrittelyn, kapinallisuuden ja perheellisyyden sekä rakkauden ja seksuaalisuuden teemoja. Muun muassa. Argonautit on omaelämäkerrallinen, esseemäinen kirja, jossa Nelson käy keskustelua filosofian ja omien kokemustensa välillä - keskustelua joka on yhtä aikaa älykästä ja filosofista sekä samastuttavaa ja koskettavaa. Ei tarvitse olla olematta toista ollakseen toista.

Nelsonin teoksen keskiössä on hänen ja hänen muunsukupuolisen kumppanin, taiteilija Harry Dodgen rakkaustarina. Molemmat käyvät kirjan, vai pitäisikö sanoa, Nelsonin kirjoitusprosessin, aikana läpi fyysistä muutosta, jotka kuvataan rinnakkain. Harry aloittaa testosteronihoidon korjatakseen sukupuolensa; Maggie odottaa ensimmäistä lastaan. Muutoksen ja samuuden jännite tiivistyy myös teoksen nimessä, joka tulee kreikkalaisen mytologian Argo-laivan purjehtijoista, jotka matkansa aikana rakentavat laivansa kokonaan uudelleen, mutta saapuvat silti perille samannimisellä laivalla. Hyvin tietoisina muuttuvista kehoistaan ja siitä, miten muut lukevat heidän ruumiitaan Nelson havainnoi ennakkoluuloja ja oletuksia, joita heidän fyysisestä olemuksestaan tehdään, kuten heidän ollessaan syömässä ravintolassa Harryn hoitojen ja hänen oman raskautensa aikana:

"Sinä käyt miehestä, minä odottavasta äidistä. Tarjoilija juttelee hyväntuulisesti perheestään, sanoo iloitsevansa meidän puolestamme. Päältä katsoen saattoi näyttää, että sinun vartalosi muuttui koko ajan 'maskuliinisemmaksi' ja minun aina vain 'naisellisemmaksi'. Mutta sisältäpäin se ei tuntunut siltä. Sisältä olimme kaksi inhimillistä eläintä ja koimme muodonmuutosta rinta rinnan, toistemme todistajiksi osuneina."

Kuvatessaan perhe-elämäänsä, rakkaussuhdettaan Harryyn ja Harryn muutosta Nelson pohtii paljon myös sitä, kenellä on oikeus kirjoittaa kenen tarina. Kun hän luetuttaa tekstiään Harryllä, eikä Harry tunnista siitä itseään vaan tekee korjauksia muokatakseen sitä kuvaamaan häntä totuudenmukaisemmin, Maggien tekisi mieli inttää, että kirja on hänen, hänen! Että heidän elämänsä yksityiskohdat eivät ole pelkästään Harryn. Mutta samalla lailla ne eivät ole pelkästään Maggien. Kysymys näkökulmasta ja sen rajoittavuudesta, siitä että omasta perspektiivistä käsin tehty kuvaus alistaa muut ihmiset välttämättä toisiksi, pysyy ilmassa ja tekee näkyviksi ne valtarakenteet ja lokeroinnin, joita käytetään toisista puhuttaessa - usein niitä tunnistamatta.

"Mainitsinkin jo, että olin kyllästynyt valtamediassa julkaistuihin mukavasti cissukupuolisten ihmisten - oletettavasti 'meidän' - kertomiin tarinoihin, joissa ilmaistiin surua toisissa - oletettavasti 'heissä' tapahtuvista muutoksista. ('Mihin kohtaan elämän kriisien taksonomiassa asettuu se, kun yhden ihmisen vapautuminen on toisen menetys?' Molly Haskell kysyy ahdistuneessa kuvauksessaan veljensä muutosprosessista miehestä naiseksi. Jollei hänen kysymyksensä ole retorinen, esitän vastaukseksi seuraavaa: aika helvetin matalalle.)"

Argonautit on teos, joka nousee kaikenlaista määrittelyä ja lokerointia vastaan. Tai muotoilenpa uudelleen: se vastustaa ulkopuolelta tehtävää määrittelyä ja argumentoi vahvasti sen puolesta, että ihmisellä itsellään tulisi olla oikeus määritellä itsensä - tai olla määrittelemättä, ja sehän se vasta röyhkeä ajatus tässä pisteestä pisteeseen pyrkivässä maailmassa on. Vaihtoehtoiseksi malliksi lopullisen tilan saavuttavalle muutokselle Nelson lainaa Deleuzelta ja Guattarilta ajatuksen tulemisesta, jossa ei tulla miksikään, kehkeytymisen idean, jossa muututaan mutta jossa muutoksella ei ole päätepistettä. Ehkä Argo ei saavu satamaan vaan elää jatkuvassa liikkeessä, jatkuvassa muutoksen prosessissa kadottamatta kuitenkaan olemustaan ja itseään: sitä mitä on ja sitä miksi on tulossa.

Puhuessaan lokeroinnista Nelson tulee puhuneeksi myös kielestä ja sen normatiivisuudesta, joka heijastelee binaarista sukupuolikäsitystä esimerkiksi englannin kielen he/she -persoonapronominien kautta. Kieli on huomattava määrittelyn ja lokeroinnin työkalu, tapa nimetä ja asettaa rajoja eri asioille ja ilmiöille. Ja kun nimeäminen määrittelee ja rajaa, se väistämättä jättää myös jotain ulkopuolelle ja tekee näkymättömäksi kuten Nelson asian ilmaisee: nimetön putoaa pois, menee hukkaan, surmataan - - mieli toimii kuin piparimuotti.

"En minä ole matkalla mihinkään, Harry vastaa joskus kyselijöille. Miten selittää tässä raivokkaan määrätietoisessa kulttuurissa se, että toisinaan tilanne vain pysyy sotkuisena? - - Miten selittää se, että joillekin, tai joillekin tiettynä hetkenä, tällainen jahkailu on ok - jopa houkuttelevaa (esim. "sukupuolihakkereille") - kun taas toisille, tai toisille tiettynä hetkenä, se on jatkuvan ristiriidan ja surun aihe? Miten tehdä tiettäväksi se totuus, että paras tapa selvittää, miten ihmiset suhtautuvat sukupuoleensa tai seksuaalisuuteensa - tai ylipäätään mihinkään - on kuunnella, mitä he sanovat ja yrittää kohdella heitä sen mukaisesti, tyrmäämättä heidän näkemystään todellisuudesta omalla näkemyksellä?"

Nelson puhuu Argonauteissa paljon myös queerin ja normien välisestä jännitteestä raskauden, äitiyden ja perheen perustamisen näkökulmasta. Hän puhuu äitiydestä itse äitinä, siitä, kuinka he Harryn kanssa yrittivät raskautta pitkään ja siitä, millaisiin ennakkoluuloihin hän raskaana olevana naisena, siis tulevana äitinä, törmäsi. Esimerkiksi hän nostaa tilanteen, jossa oli raskaana ollessaan luennoimassa arvostetussa newyorkilaisessa yliopistossa julmuutta käsittelevästä kirjastaan, jolloin häneltä kysyttiin, miten hän on selviytynyt niin synkän materiaalin työstämisessä tuossa tilassa. Se saa hänet ajattelemaan pisteliäästi, että siinä taas vanha valkoinen patriarkaatin edustaja palauttaa naisluennoitsijan omaan ruumiiseensa, ettei keneltäkään varmasti jää huomaamatta räikeä oksymoron: raskaana oleva nainen, joka ajattelee. Toisaalta hän puhuu äitiydestä myös hyvin erilaisena ilmiönä, sydämensä monisukupuolisista äideistä, jotka ovat sukupuoleen katsomatta ja biologisen suhteen puuttumisesta huolimatta ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet häneen merkittävällä tavalla.

Miettiessään äitiyttä ja raskauttaan hän pohtii, onko perheen perustaminen tai raskaus heteronormatiivista ja miten niihin suhtaudutaan queer-yhteisössä. Eikö se, miten raskaus muuttaa ihmistä niin perinpohjaisesti, ole nimenomaan queeria, eikö sen aiheuttama mullistus ole nimenomaan mukautumisen vastakohta? Queer-yhteisön sisäiset jännitteet tulevat esille myös laajemmassa mittakaavassa, ja Nelson kuvaa tilannetta, jossa queer-yhteisöä syytetään sekä ulkoapäin tulevassa kritiikissä yhteiskunnan tuhoamisesta että liikkeen sisällä kumouksellisuuden puuttumisesta, koska homous ei ole enää rangaistavaa tai laillinen peruste raa'alle syrjinnälle eikä siten välitä kumouksellisuutta enää samalla tavalla.

"On todella omituista elää historiallisella hetkellä, jolloin vastakkain ovat vanhoillinen huoli ja hätä siitä, että sateenkaariväki tuhoaa yhteiskunnan instituutioineen (ennen kaikkea avioliiton) ja toisaalta huoli ja hätä queer-liikkeen epäonnistumisesta tai kyvyttömyydestä romuttaa yhteiskunta ja perinteiset instituutiot, sillä moni queer on turhautunut valtavirran HLBTQ+-liikkeen sopeutumaan pyrkivään, ajattelemattoman uusliberalistiseen suuntaukseeen, jossa on käytetty pitkä penni siihen että on aneltu pääsyä ahteen historiallisesti alistavaan rakenteeseen: avioliittoon ja puolustusvoimiin."

Argonauteissa pidän siitä, kuinka Nelson ajatusprosessi on näkyvillä koko ajan ja kulkee esseemäisesti läpi koko teoksen väistäen päätymisen johonkin yhtenäiseen synteesiin. Sen lomassa hän käy keskustelua useiden ajattelijoiden kanssa, joiden nimet on merkitty marginaaleihin eräänlaiseksi tekstin lomassa kulkevaksi lähdeluetteloksi: Ludvig Wittgenstein, Sara Ahmed, Judith Butler näin muutamia mainitakseni. Nelson tarjoilee tekstillään monia hykerryttäviä oivalluksia siitä, kuinka käsitämme esimerkiksi sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden ja mitä sitten teemme niillä käsityksillä. Hänen kritiikkinsä on älykästä ja hyvin pohjustettua ja kietoutuu niin hienosti yhteen henkilökohtaisen kokemuksen kanssa, että asiallinen kylmyys karisee pois jättäen jälkeensä syvästi inhimillisen ja liikuttavan kertomuksen kahdesta muuttuvasta ihmisestä sekä rakkaudesta, jossa tuntuu, että kykenen antamaan sinulle kaiken luopumatta itsestäni.

- Riina / Kirjavaras
Teksti ilmestyi ensin Kirjavarkaan tunnustuksia -blogissa.