p ä ä h e n k i l ö

Katie Lowen Jumalten verta suonissamme (2019)   on tarina nuorista naisista ja noituudesta, ystävyydestä ja murhista. Nuorten naisten ystävyys sävytettynä noituudella olisi antanut hurjan hienot lähtökohdat melkoiselle feministiselle tykitykselle. Mutta ei, ei sitten millään. Pieleen mennään niin monessa kohtaa ja niin monella tavalla. Päähenkilöt, nuoret naiset, ovat ilkeitä, epämiellyttäviä ja jopa inhottavia hahmoja. Heidän välilleen kehittyvä "ystävyys" (kyllä, heittomerkit ovat tarpeen tässä kierossa suhteessa, joka tyttöporukan välille muodostuu) on juuri sellaista Mean Girls-tyyppistä valtataistelua, mustasukkaisuutta, draaman täyteistä suosiossa pysyttelyä, riippuvuutta, kiristämistä ja jatkuvaa toisen loukkaamista. En kiellä, ettenkö olisi itsekin pitänyt Mean Girls- elokuvasta vuosia sitten, mutta tällainen yliampuva käyttäytyminen toimiikin luultavasti paremmin komediaelokuvassa kuin tällaisessa synkemmässä ja vakavammassa kirjassa. Nuoret tytöt puhuttele...

Maija Muinonen: sexdeathbabies 214 sivua Teos (2019) Kun sain käsiini Maija Muinosen uutuusromaanin  sexdeathbabies  ensimmäinen ajatukseni oli, että Ideal of Sweden on laajentanut toimintaansa kirjojen kustantamiseen. Muinosen kirjan kansidesign muistuttaa nimittäin ihan harvinaisen paljon Ideal of Swedenin kännykkäkuoria. Vaan ei kansi kirjaa pahenna, eikä tämä sexdeathbabiesin kansi herätä minussa edes mitään huonoja viboja - mitä nyt vaan vei ajatukset ihan muualle kuin kirjoihin. Ja hetkinen. Nyt kun katson kirjan kansikuvaa tämän tekstin vasemmalla puolella näen ensimmäiseksi nännit ja vatsan sen sisäpuolelta kuvattuna. Paljon rasvaa. Hmm! Olen lukenut Muinoselta vuonna 2014 romaanin  Mustat paperit . Se on kirjeromaani, joka on kerrottu oman kuolemansa tilanneen Ann Mielin näkökulmasta ja siinä Ann Miel pyrkiii määräämään, miten hänen poikansa Lucin elämän tulee mennä. Temaattisesti sexdeathbabies on suoraa jatkumoa Mustille papereille, sillä siinäkin ...

"He ovat yrittäneet sensuroida sanaa kaikkialla, missä  Vaginamonologeja on esitetty ja missä siitä on puhuttu; se on jätetty pois sanomalehdistä, tavarataloissa myytävistä lipuista, mainosjulisteista teattereiden ulkopuolella, lippukassojen puhelinvastaajista, joissa ääni sanoo vain "Monologeja" tai "V. monologeja".  "Minkä takia?" minä kysyn. "Vagina" ei ole pornografinen sana; se on itse asiassa lääketieteellinen termi, ruumiinosan nimi kuten "kyynärpää", "käsi" tai "kylkiluu".  "Ei se ole ehkä pornografinen", ihmiset sanovat, "mutta se on ruma sana. Entä jos pikkutyttäremme kuulisivat sen? Mitä me heille sanoisimme?"  "Ehkäpä voisitte kertoa heille, että heillä on vagina", minä vastaan." Eve Enslerin Vaginamonologeja (1998) käsittelee vaginaa monipuolisesti, rikkoen sanan päällä leijuvaa häpeää ja pelkoa. Vaginamonologeissa pääsee ääneen monenikäisiä naisia, taustoil...

Virginia Woolf: Orlando  (Kirjayhtymä 1984, suom. Kirsti Simonsuuri, pokkaripainos Tammi 2009) Virginia Woolfin romaani Orlando ilmestyi alun perin 1928. Woolf kiinnitti huomioni taas moderniudellaan, joka onnistui jälleen yllättämään, vaikka ei sen ehkä enää (kolmannen lukemani hänen kirjansa kohdalla) pitäisi. Orlandoa on kutsuttu Woolfin hauskimmaksi kirjaksi, ja hilpeää hymyilyä tapahtuikin lukiessa monta kertaa. Takakansi kertoo Woolfin jäljitelleen eri aikakausien kliseitä, ja vaikka 1600- ja 1700-lukujen kirjallisuus ei olekaan tuttua, tekstistä pystyi silti havaitsemaan parodialta tuntuvaa liioittelua ja korostamista. Romaanissa seurataan nimihenkilön elämää muutaman vuosisadan ajan, eli sitä voi pitää myös fantasiana. Matkassa on mukana elämäkerturi, joka ikään kuin on kirjoittanut kirjan tekstit – silti häntä ei osaa pitää kirjailijana itsenään, jotenkin elämäkerturin ääni on eri. Tuntui, että Woolf parodioi tässä myös elämäkertaa tyylilajina. Orlando tosiaan elää...

"Onnenkissa on romaani naiseudesta, joogasta, seksistä, Edith Södergranista, raitapaidoista ja siitä, millaista on elää setien ehdoilla rakennetussa maailmassa." Kun törmäsin  Aino Vähäpesolan Onnenkissan  esittelytekstiin, totesin heti, että tämä kirja on kuin minulle kirjoitettu ja minun täytyy  lukea se välittömästi. Kun sitten sain sen käsiini, luin sen alle vuorokaudessa. Alle 200-sivuinen romaani sisälsi mielettömästi asiaa ja aiheutti jälkikäteen pienen ähkyn, sellaisen samanlaisen, jonka saa, kun menee syömään ravintolaan, ei osaa lopettaa ajoissa liian hyvän ruoan takia ja jälkikäteen miettii, pitikö syödä niin nopeasti. Sitten se olo unohtuu ja alkaa taas haaveilla syömästään annoksesta. Olen aivan varma, että Onnenkissa on sellainen kirja, jonka pariin palaan vielä uudestaan. Mutta sitä ennen pureudun sen teemoihin pieninä palasina. Seksi "Biologian kirja neuvoi koulussa, että seksi alkaa esileikistä, jatkuu yhdyntään ja päättyy siemensyöks...

Nelli Ruotsalaisen Täällä en pyydä enää anteeksi ei todellakaan anteeksipyytele mitään. Se suorastaan huutaa. Se huutaa montaa asiaa, eikä ole mistään pahoillaan.  Mietin, kuinka monta kertaa itse olen nuorempana sortunut siihen. Pyytämään anteeksi omaa olemistani, omia sanojani, ajatuksiani. Kuinka monta kertaa olen juuri naisena joutunut pyytämään anteeksi naiseuttani, sitä, että olen vain " nuori ja typerä tyttö" ?  Puhuessani joku muu onkin alkanut puhua päälleni, olen niellyt lauseeni loppuosan, koska tällä toisella on varmasti tärkeämpää asiaa kuin se, mitä minä olin sanomassa. Täällä en pyydä enää anteeksi ei tosiaankaan tee niin. Runoteos tekee sen, mitä olisin itse tahtonut noissa tilanteissa tehdä, vaikka en ole uskaltanut tai kehdannut. Se nostaa käden pystyyn, vasten päällepuhujan kasvoja,  ja toteaa vielä kovemmalla äänellä: " minä puhun nyt." olisinpa edes oikea lesbo  epäluotettava biseksuaali,  afterthought, vieraileva turis...