p ä ä h e n k i l ö

Katie Lowen Jumalten verta suonissamme (2019)   on tarina nuorista naisista ja noituudesta, ystävyydestä ja murhista. Nuorten naisten ystävyys sävytettynä noituudella olisi antanut hurjan hienot lähtökohdat melkoiselle feministiselle tykitykselle. Mutta ei, ei sitten millään. Pieleen mennään niin monessa kohtaa ja niin monella tavalla. Päähenkilöt, nuoret naiset, ovat ilkeitä, epämiellyttäviä ja jopa inhottavia hahmoja. Heidän välilleen kehittyvä "ystävyys" (kyllä, heittomerkit ovat tarpeen tässä kierossa suhteessa, joka tyttöporukan välille muodostuu) on juuri sellaista Mean Girls-tyyppistä valtataistelua, mustasukkaisuutta, draaman täyteistä suosiossa pysyttelyä, riippuvuutta, kiristämistä ja jatkuvaa toisen loukkaamista. En kiellä, ettenkö olisi itsekin pitänyt Mean Girls- elokuvasta vuosia sitten, mutta tällainen yliampuva käyttäytyminen toimiikin luultavasti paremmin komediaelokuvassa kuin tällaisessa synkemmässä ja vakavammassa kirjassa. Nuoret tytöt puhuttele...

"He ovat yrittäneet sensuroida sanaa kaikkialla, missä  Vaginamonologeja on esitetty ja missä siitä on puhuttu; se on jätetty pois sanomalehdistä, tavarataloissa myytävistä lipuista, mainosjulisteista teattereiden ulkopuolella, lippukassojen puhelinvastaajista, joissa ääni sanoo vain "Monologeja" tai "V. monologeja".  "Minkä takia?" minä kysyn. "Vagina" ei ole pornografinen sana; se on itse asiassa lääketieteellinen termi, ruumiinosan nimi kuten "kyynärpää", "käsi" tai "kylkiluu".  "Ei se ole ehkä pornografinen", ihmiset sanovat, "mutta se on ruma sana. Entä jos pikkutyttäremme kuulisivat sen? Mitä me heille sanoisimme?"  "Ehkäpä voisitte kertoa heille, että heillä on vagina", minä vastaan." Eve Enslerin Vaginamonologeja (1998) käsittelee vaginaa monipuolisesti, rikkoen sanan päällä leijuvaa häpeää ja pelkoa. Vaginamonologeissa pääsee ääneen monenikäisiä naisia, taustoil...

Luin (osittain kuuntelin) peräkkäin kolme kirjaa, joiden tekijät ovat rodullistettuja amerikkalaisnaisia, ja teoksissa kerrotaan monen muun teeman ohella syrjinnän historiasta ja nykypäivästä. Kirjat päätyivät luettavaksi perätysten sattumalta, mutta ehkä nyt oli eri syistä tarpeellistakin käydä näitä asioita läpi. Ajankohtaisia teokset ainakin ovat: Michelle Obaman elämäkertaa myydään edelleen paljon, Roxane Gayn  Bad Feministin  nimiesseiden teemoja sivuten keskustellaan tällä hetkellä Suomessa, ja Toni Morrisonia muistellaan tietysti nyt myös lukemalla hänen upeaa kirjallista tuotantoaan. Michelle Obama: Minun tarinani (Otava 2018, suom. Ilkka Rekiaro) Michelle Obaman omaelämäkerta Minun tarinani on edelleen myyntilistojen kärjessä. En ihmettele, nimittäin sen lisäksi että tekijä on tunnettu henkilö, kirja on mainio. Se on kiinnostava, tarjoaa yksityiskohtia kuin lähikuvia ja raotettuja verhoja, ja kerronta on viihdyttävää ja koskettavaa. Vaikka teoksesta tunnistaa...

Suhteeni Maria Matinmikon teksteihin ei ole helpoimmasta päästä. On hankalaa, kun huomaa, että on lukenut hyvää kuten  minulle kävi Matinmikon  Värien  kanssa, mutta siihen ei siitä huolimatta itse oikein pääse sisään. Pieneksi sisäpiirivitsiksi on jo vakiintunut Väreistä löytyvä toteamus "ilmassa leijui nakkikeitto". Mikä ihmeen nakkikeitto? En tykkää nakkikeitosta, enkä halua lukea runoja, joissa puhutaan nakkikeitosta. Nakit ovat menneisyyttä ja kuuluvat 1970-luvun saunailtoihin lämpimien voileipien kaveriksi tai korkeintaan osaksi vappuista perunasalaattia. Nakit ovat ehkä epärunollisin asia, jonka tiedän. Nakkikeitto mielessäni aloitin retkeni Kolkan parissa. Tästä kokoelmasta blogistania ei ole hihkunut, eikä siitä ole postattu kahvikuppikuvia instagramiin awesome-hashtagin kanssa. Sinänsä ymmärrettävää, sillä Kolkka on siinä määrin kiinnostava teos, että se ei suostu helpolla Instagramin söpöilysestetiikan valjaisiin. Nyt kuljetaan toisia latuja katuja sat...

Virginia Woolf: Orlando  (Kirjayhtymä 1984, suom. Kirsti Simonsuuri, pokkaripainos Tammi 2009) Virginia Woolfin romaani Orlando ilmestyi alun perin 1928. Woolf kiinnitti huomioni taas moderniudellaan, joka onnistui jälleen yllättämään, vaikka ei sen ehkä enää (kolmannen lukemani hänen kirjansa kohdalla) pitäisi. Orlandoa on kutsuttu Woolfin hauskimmaksi kirjaksi, ja hilpeää hymyilyä tapahtuikin lukiessa monta kertaa. Takakansi kertoo Woolfin jäljitelleen eri aikakausien kliseitä, ja vaikka 1600- ja 1700-lukujen kirjallisuus ei olekaan tuttua, tekstistä pystyi silti havaitsemaan parodialta tuntuvaa liioittelua ja korostamista. Romaanissa seurataan nimihenkilön elämää muutaman vuosisadan ajan, eli sitä voi pitää myös fantasiana. Matkassa on mukana elämäkerturi, joka ikään kuin on kirjoittanut kirjan tekstit – silti häntä ei osaa pitää kirjailijana itsenään, jotenkin elämäkerturin ääni on eri. Tuntui, että Woolf parodioi tässä myös elämäkertaa tyylilajina. Orlando tosiaan elää...

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo (Sammakko 2019, suom. Helena Kulmala) Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija Liv Strömquistin   Einsteinin vaimo on miltei uunituore suomennos, joka kuvaa sarjakuvan muodossa erityisesti parisuhteiden ihmeellistä maailmaa. Aihepiiriltään albumi siis sivuaa Strömquistin aiempaa suomennosta  Prinssi Charlesin tunne . Kulma on tietysti tässäkin teoksessa feministinen, ja esittelyssä ovat mm. maailmanhistorian järkyttävimmät poikaystävät. Kuvittelin, että koko kirja on näitä sairaiden tapauskertomusten kuvauksia, mutta teemoja on sarjakuvissa laajemminkin: käsitellään lasten oikeistokonservatiivisuutta (kyllä vaan), ikävystyttäviä ihmistyyppejä, Britney Spearsia, huorittelua ja ydinperhettä. Tyyli on tuttua Strömquistia: tanakkaa asiaa, pikimustaa huumoria (käsillään lainausmerkkejä näyttävät hahmot tuntuivat olevan tämän albumin erityinen juttu) ja lennokasta kerrontaa. Teos teki mieli taas ahmia läpi, ja luin sen miltei päivässä. Pysäyttävintä ...

"Onnenkissa on romaani naiseudesta, joogasta, seksistä, Edith Södergranista, raitapaidoista ja siitä, millaista on elää setien ehdoilla rakennetussa maailmassa." Kun törmäsin  Aino Vähäpesolan Onnenkissan  esittelytekstiin, totesin heti, että tämä kirja on kuin minulle kirjoitettu ja minun täytyy  lukea se välittömästi. Kun sitten sain sen käsiini, luin sen alle vuorokaudessa. Alle 200-sivuinen romaani sisälsi mielettömästi asiaa ja aiheutti jälkikäteen pienen ähkyn, sellaisen samanlaisen, jonka saa, kun menee syömään ravintolaan, ei osaa lopettaa ajoissa liian hyvän ruoan takia ja jälkikäteen miettii, pitikö syödä niin nopeasti. Sitten se olo unohtuu ja alkaa taas haaveilla syömästään annoksesta. Olen aivan varma, että Onnenkissa on sellainen kirja, jonka pariin palaan vielä uudestaan. Mutta sitä ennen pureudun sen teemoihin pieninä palasina. Seksi "Biologian kirja neuvoi koulussa, että seksi alkaa esileikistä, jatkuu yhdyntään ja päättyy siemensyöks...

EMMI JÄKKÖ & ALEKSIS SALUSJÄRVI (TOIM.) :  SANKARITARINOITA POJILLE (JA KAIKILLE MUILLE)   KERTOMUKSIA HUIKEISTA MIEHISTÄ ARVO YLPÖSTÄ KIMI RÄIKKÖSEEN 192s. Into 2019 Arvostelukappale Emmi Jäkön & Aleksis Salusjärven toimittama, usean kirjoittajan kirjoittama ja kuvittajan kuvittama Sankaritarinoita pojille on Inton tänä keväänä julkaistu poikaversio viime syksyn tyttösankarikirjahiteistä. Alkuun myönnettäköön, että suhtautuminen näihin poikaversioihin on ollut aika kaksijakoinen. Ensinnäkin nämä pönkittävät mielestäni kaksinapaista sukupuolijärjestelmää, ja toisaalta, nämähän on kirjoja aikuisille. Ei lapset ole vielä ehtineet omaksua aikuisten maailman sosiaalista normijärjestystä, ja arvottaa ihmisiä. Lapset syntyvät yhdenvertaisina, ja nämä tasa-arvo-ongelmat ovat lähtökohtaisesti aikuisten itse luomia ongelmia, aikuisten yhteiskuntanormien aikaansaannoksia. Ja ei, en tarkoita tällä sitä, että jokainen Suomessa syntynyt lapsi olisi automaattise...

"Miksi lukea "hyvin" (=uskollisesti), jos se tuottaa alistusta ja esteettistä apatiaa?" Edellä olevan kysymyksen on esittänyt Lea Rojola artikkelissaan  Sukupuolieron lukeminen - feministinen kirjallisuudentutkimus * ja tämän kysymyksen Rosa Meriläisen  Virhe  nostaa pöydälle kuin jäntevästi raukean kissaeläimen ja naukaisee minulle luvan keskittyä siihen, mikä tässä romaanissa on kaikkein kutkuttavinta. Otetaanpa aperitiivi: Olin alati kostea ja turvonnut. Mitä enemmän sain, sitä enemmän halusin. Jos hän ei saapunut, minä mourusin yksin ja työntelin sormia itseeni. 1920-luvulle sijoittuva Virhe kertoo kuvanveistäjä Ella Stewenistä ja hänen intohimoisesta rakkaussuhteestaan venäläisen vallankumousjohtaja Diman kanssa. Liikkeelle lähdetään Helsingistä, jossa pyörähdetään  maailman-pyörässä, mutta pian Ellalla on jo edessään matka Venäjälle sodan keskelle Diman yksityiseen panssaroituun junavaunuun, josta tulee kiihkoisan lihan näyttämö. Paluu Suomeen on myö...

Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen Suomentanut: Kristiina Vaara Kustantanut: Gummerus (2019) Sivuja: 396 Arvostelukappale "Samppanjan usvasta ja entisestään kuivemmaksi käyvästä suustani huolimatta pystyn käsittämään, että minä *olen* hän. Minä olen se henkilö, ja minulla kyllä on ystäviä, ja minulla kyllä on elämä, ja minulla kyllä on hauskaa. Se ei ole valhetta. Se on totta. Mutta jos se on oikeasti totta, niin miksi haluan niin epätoivoisesti todistella sitä kaikille?" Holly Bourne on mahtava, nykyajan summaamisen nero, jonka kirjoissa feminismi ja mielenterveys ovat osana kaikkea: niitä ei huudeta päin naamaa koko ajan, mutta ne ovat siellä, koko ajan.  Katsokaa miten onnellinen olen  ei tee poikkeusta, vaan vahvistaa vain Bourne-rakkauttani. Katsokaa miten onnellinen  kertoo kolmekymppisestä Tori Baileysta, miljoonia kirjoja myyneestä self-help -gurusta, jonka teesinä on haistattaa pitkät lokeroille ja ennalta päätetyille poluille ja ...

Robin DiAngelo:  White Fragility Beacon Press 2018 169 s. Feministit ovat tiukkapipoisia. Feministit eivät osaa rentoutua. Feministit eivät anna minun nauttia elämästäni ja niistä eduista, jotka olen saavuttanut - eikä varsinkaan niistä, jotka olen saanut. Ihmisiä ei saa enää luokitella, vaikka luokittelu on normaalia.  Kuulostaako tutulta? Jos ajattelet näin, kannattaa lukea Robin DiAngelon  White Fragility . Itse asiassa se kannattaa lukea, vaikka et tunnistaisi ylläolevista lauseista itseäsi.  Mitä valkoinen haavoittuvuus sitten on? Mitä on valkoisten ylivalta? Onko näitä feministisiä termejä pakko hallita?  Aloitan viimeisestä kysymyksestä. Termejä ei välttämättä tarvitse. Aina ei tarvitse käyttää vaikeita sanoja puhuakseen jostakin. Mutta jos kieltäytyy uuden termin opettelusta vain siksi, että se saa itselle epämukavan olon, kannattaa vilkaista peiliin. Saatat kärsiä  valkoisesta haavoittuvuudesta  (white fragility),...

Päähenkilö on blogi, yhteisö ja matka kohti patriarkaatin hautajaisia. Kokosimme loistavia feministisiä bloggaajia, instagrammaajia ja podcastaajia mukaan, jotta huikean hieno feministinen sisältö ei hukkuisi bittiavaruuteen, vaan olisi yhdessä paikassa, kaikkien löydettävissä. Mukana olevat henkilöt löydät sivupalkin Keitä me olemme -osiosta. Tervetuloa mukaan! Ajatuksia Päähenkilöstä Omppu : Sain idean yhteisestä feministisestä sivustosta, kun etsin feministisiä tekstejä blogeista, instasta yms. somekanavista ja huomasin, että niiden löytäminen on suht hankalaa. Moni kiinnostava feministinen juttu menee somevilinän virrassa ohi ja siksi koin tärkeäksi olla mukana luomassa tällaista yhteistä, feminististä sisältöä kokoavaa sivustoa. Jenni :  Päähenkilö-blogi on syntynyt feministisestä yhteistyöstä ja halusta tuoda kirjallisuuden ja kulttuurin saralla esille niitä kirjallisuuden ja kulttuurin toimijoita, jotka ovat patriarkaatin vaikutuksesta joutuneet sivunhenkil...