Täällä ei pyydetä enää anteeksi omaa itseään- Syrjintää seksuaalivähemmistöjen sisällä
Nelli Ruotsalaisen Täällä en pyydä enää anteeksi ei todellakaan anteeksipyytele mitään. Se suorastaan huutaa. Se huutaa montaa asiaa, eikä ole mistään pahoillaan. Mietin, kuinka monta kertaa itse olen nuorempana sortunut siihen. Pyytämään anteeksi omaa olemistani, omia sanojani, ajatuksiani. Kuinka monta kertaa olen juuri naisena joutunut pyytämään anteeksi naiseuttani, sitä, että olen vain " nuori ja typerä tyttö" ? Puhuessani joku muu onkin alkanut puhua päälleni, olen niellyt lauseeni loppuosan, koska tällä toisella on varmasti tärkeämpää asiaa kuin se, mitä minä olin sanomassa. Täällä en pyydä enää anteeksi ei tosiaankaan tee niin. Runoteos tekee sen, mitä olisin itse tahtonut noissa tilanteissa tehdä, vaikka en ole uskaltanut tai kehdannut. Se nostaa käden pystyyn, vasten päällepuhujan kasvoja, ja toteaa vielä kovemmalla äänellä: " minä puhun nyt." olisinpa edes oikea lesbo epäluotettava biseksuaali, afterthought, vieraileva turis...