p ä ä h e n k i l ö

Amy Spalding: The Summer of Jordi Perez Forever Young Audiobook n. 6 h  The Summer of Jordi Perez  osui joskus silmiini Instagramissa, joten otin lyhyen äänikirjan kuunteluun kesäpäivien ratoksi. Romaanin keskiössä on Abby, ylipainoinen 17-vuotias tyttö, joka identifioi itsensä lesboksi. Kun Abby aloittaa työharjoittelun vaatekaupassa, hän tutustuu salaperäiseen Jordiin, joka toisaalta kilpailee hänen kanssaan syksyisestä työpaikasta mutta toisaalta saa Abbyn aina hymyilemään.  Spaldingin romaanissa ihastuttavinta on se, että vaikka se sivuaa seksuaalivähemmistöjä ja käsittelee Abbyn ja Jordin suhdetta,  The Summer of Jordi Perez  ei ole kaapistatulo- tai identiteettiromaani, jossa päähenkilö löytäisi seksuaalisuutensa tai joutuisi jatkuvasti kamppailemaan ennakkoluuloja vastaan. Spalding onnistuukin kuvaamaan lesbouden yhtenä ominaisuutena, josta molemmat tytöt vielä ovat melko avoimia. Olennaisempaa kuin se, että Abby ja Jordi kuuluvat seksuaalivähemmistöön, on se,

Andrew McMillan: playtime (Cape Poetry 2018) Päähenkilön pride-viikon perjantaipostaus. Andrew McMillanin runokokoelma  playtime tuli vastaani Guardianin arviosta. Kyseessä on esikoiskokoelmallaan physical useita palkintoja keränneen runoilijan toinen teos. Maskuliinisuuden ja ruumiillisuuden problematiikkaa aiemmin käsitellyt McMillan pureutuu playtimessa erityisesti siihen, millaista on varttua homomieheksi. Kokoelman ensimmäinen osio sisältää seksuaalisuuden kypsymisen kuvauksia: runo "first time" kertoo ensimmäisestä masturbointikerrasta, ja sitä seuraa muitakin ensimmäisiä kertoja. Jälkimmäisessä osiossa korostuvat aikuisiällä koetut tuntemukset, kohtaamiset seksin merkeissä, kehojen ja niiden ominaisuuksien pohdiskelu. McMillan sanoittaa monia asioita, jotka nähdään vaikeina ja kiusallisina. Enpä muista lukeneeni runoa, jossa mietiskellään lääketieteellisistä syistä tehtyä ympärileikkausta suorastaan filosofisesti, enkä runoa kaljuuntumisen vastaisesta taistelus

Brittiläinen Jeanette Winterson (s. 1959) on tuttu useimmille kirjallisuutta yhtään seuraaville, sillä erityisesti hänen esikoisromaaninsa  Oranges are not the only fruit  (1985, suom. Ei appelsiini ole ainoa hedelmä, Bazar 2007) on saanut suosiota ja näkyvyyttä ympäri maailman. Winterson on muokannut tästä romaanista myös BBC:lle televisiosarjan, joka voitti ilmestymisvuonnaan arvostetun BAFTA-palkinnon. Itse luin tämän hänen esikoisteoksensa jo 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa ja se, että teos suomennettiin vasta vuonna 2007 tuli minulle aikamoisena yllätyksenä, kun suomennoksen vuosilukua etsiskelin tätä postausta varten. Siinä missä  Oranges  on fiktiivinen tai tarkemmin ottaen puolifiktiivinen tarina on  Why be happy   When You Could be Normal?  omaelämäkerrallinen kehityskertomus Wintersonin elämästä tyyliin "näin ne asiat oikeasti menivät." Why be happy  on järkyttävän kiinnostava teos, jossa Jeanette etsii identiteettiään ja juuriaan sekä pyrkii pääsemään selvil

Janet Mock: Redefining Realness. My path  to womanhood, identity, love & and so much more Atria Paperback 2014 263 s. pisteitä: 4/5 Tällä viikolla vietetään Pride-viikkoa, ja Päähenkilö on aktiivisesti nostamassa esiin kirjallisuutta, jossa LGBTQI+-ihmiset pääsevät ääneen ja päähenkilöiksi. Redefining Realness. My Path to Womanhood, Identity, Love & So Much More  on Janet Mockin omaelämäkerta, jossa hän avaa sitä, millaista on elää rodullistettuna transnaisena. Omaelämäkerrassaan Mock käsittelee naiseutta, identiteettiä, perhesuhteitaan sekä tietysti rotua ja sukupuolivähemmistöön kuulumista.  Teosta kehystää Mockin ja tämän puolison, Aaronin, suhde, se, miten Mock viimein uskaltautui kertomaan menneisyydestään Aaronille. Kehystarinan jälkeen Mock siirtyy kuvailemaan elämäänsä kronologisesti:  Redefining Realness  etenee lapsuusvaiheista nuoren aikuisen elämään ja esittelee Mockin identiteettikehitykselle keskeisiä vaiheita.  Kuten Mock teoksessaan

Andy Sinclair: Breathing Lessons (Vehicule Press 2015) Päähenkilön pride-viikko jatkuu kanadalaisen Andy Sinclairin romaanilla Breathing Lessons.  Löysin teoksen nettiartikkelista New Developments in the Contemporary Gay Novel , kun olin googlaillut, minkälaista nykypäivän homoseksuaaleja käsittelevä kaunokirjallisuus on englanninkielisessä maailmassa. Päädyin tilaamaan Sinclairin kirjan nettikaupasta yhdessä toisen jutussa mainitun romaanin kanssa. Jos haluaa lukea luontevia representaatioita ns. tavallisesta aikuisen homomiehen elämästä ihmissuhdekomplekseineen, on englanninkielisten kirjojen netistä tilaaminen tällä hetkellä ainoa keino. No, itse kirjan sisältöön. Tiivis romaani koostuu 20 "harjoituksesta", joille otsikko tarjoaa tietyn näkökulman. Tämä on episodiromaani, jota voi hyvin lukea useamman päivän ajan vähitellen, kuten itse tein. Kerronnan aikamuotoratkaisu ei ole tavanomaisin: kertoja käyttää preesensiä silloinkin kun muistelee mennyttä. Tavallaan ratkai

Pääähenkilön prideviikon käynnistää Violette Leducin teos Therese ja Isabelle. Jos väitän, että  Therese ja Isabelle  on lesboin 1960-luvulla julkaistu kirja olen mitä todennäköisimmin tullut kertoneeksi totuuden.  Violette Leducin pienoisromaanin juonen voikin melko huoletta tiivistää toteamalla, että kyseessä on kahden toisiaan aina ja kaikkialla haluavan nuoren naisen tarina, jossa rakkauden fyysinen puoli saa usein myös täyttymyksensä. Toki Leduc käyttää hurmaavia peiteilmaisuja, mutta niiden todellisesta merkityksestä ei ole minkäänlaista epäselvyyttä. Violette Leduc (1907-1972) oli ranskalainen kirjailija, joka pitkälti Simone de Beauvoirin rohkaisujen ansiosta uskaltautui julkaisemaan tekstejään. Leducin ja De Beauvoirin välistä ystävyyssuhdetta on kuvattu Martin Provostin ohjaamassa elokuvassa Violette (2003), joka kertoo Leducin elämästä. Myös Theresen ja Isabellen pohjalta on tehty elokuva.  Lukemani suomenkielinen painos sisältää Theresen ja Isabellen (Thérèse et Isabelle, 1

Jotain voi päätellä siitä, että heti kun kirja on luettu loppuun sen haluaa aloittaa alusta. Minulle kävi juuri näin Eveliina Talvitien  Kovakuorisen  kanssa. Sen sijaan, että olisin nätisti ja sisäsiististi laittanut Kovakuorisen luettujen ja bloggausta odottavien kirjojen pinoon aloinkin lukea sitä heti uudestaan. Eveliina Talvitie tunnetaan ennen muuta feministisistä tietokirjoista  Keitäs tyttö kahvia: Naisia politiikan portailla  (WSOY 2013),  Hieno vai huono?: Nainen jolla on maine  (WSOY 2015) sekä  Miten helvetissä minusta tuli feministi  (WSOY 2017). Itse olen lukenut Talvitieltä aiemmin hänen yhdessä Maryam Abdylkarimin kanssa kirjoittamansa teoksen  Noin 10 myyttiä feminismistä   (SKS 2018).  Kovakuorinen on Talvitien ensimmäinen fiktiivinen teos, joka luojan kiitos ei sekään ole vapaa feminismistä. Kovakuorisen tarina on pilkottu eri aikatasoille, mutta kyse ei ole kerronnallisesta kikkailusta, vaan aikatasojen käyttö on tässä romaanissa sekä perusteltua että itse tar

ZADIE SMITH : SWING TIME 463s. WSOY 2017 Alkuteos: Swing Time 2016 Suomennos: Irmeli Ruuska "Jos kaikki vuoden 1982 lauantait sulauttaa mielessään yhdeksi päiväksi, niin tutustuin Traceyyn sinä lauantaina kymmeneltä aamulla, kun kävelin kirkonpihan hiekkasoralla äidin taluttamana, kuten hänkin oman äitinsä kanssa. Paikalla oli monta muutakin tyttöä, mutta ilmiselvistä syistä me huomasimme toisemme, yhtäläisyydet ja erot, kuten tytöillä on tapana." Swing Time on romaani ruskeasta tytöstä, maitokahvinvärisestä, joka kohtaa kaltaisensa 1980-luvun alun Lontoossa. Nimettömäksi jäävän päähenkilön isä on valkoinen postinkantaja, äiti on jamaikalaistaustainen feministi, joka yrittää paitsi kurottaa jatkuvasti korkeammalle, jonkinlaisen vallan keskiöön, naamioi myös yrityksensä tarkoituksena tarjota tyttärelleen parempi elämä, jotain sellaista, mitä hän ei itse koskaan saanut. Kirkonpihan hiekkatiellä vastaantullut Tracey taas on valkoisen äidin ja musta isän tytär,

"Onnenkissa on romaani naiseudesta, joogasta, seksistä, Edith Södergranista, raitapaidoista ja siitä, millaista on elää setien ehdoilla rakennetussa maailmassa." Kun törmäsin  Aino Vähäpesolan Onnenkissan  esittelytekstiin, totesin heti, että tämä kirja on kuin minulle kirjoitettu ja minun täytyy  lukea se välittömästi. Kun sitten sain sen käsiini, luin sen alle vuorokaudessa. Alle 200-sivuinen romaani sisälsi mielettömästi asiaa ja aiheutti jälkikäteen pienen ähkyn, sellaisen samanlaisen, jonka saa, kun menee syömään ravintolaan, ei osaa lopettaa ajoissa liian hyvän ruoan takia ja jälkikäteen miettii, pitikö syödä niin nopeasti. Sitten se olo unohtuu ja alkaa taas haaveilla syömästään annoksesta. Olen aivan varma, että Onnenkissa on sellainen kirja, jonka pariin palaan vielä uudestaan. Mutta sitä ennen pureudun sen teemoihin pieninä palasina. Seksi "Biologian kirja neuvoi koulussa, että seksi alkaa esileikistä, jatkuu yhdyntään ja päättyy siemensyöks

Malin Lindroth: Vanhapiika Atena 2019 (2018) Suom. Hannimari Heino 115 s. Pisteitä: 4/5 Kuullessaan sanan "vanhapiika" monet ajattelevat oitis, että puhe on naisista, jotka elävät kuin reservaatissa, miehistä erillään Mutta ei vanhapiika ole mikään toisinajattelija, joku patriarkaatille selkänsä kääntävä. Hän pikemminkin maksaa kovan hinnan siitä, että yrittää elää järjestelmässä, joka on tehnyt selvästi hänen olevan arvoton. Tyttöystäväksi, vaimoksi, rakastajattareksi ja äidiksi häntä ei ole kelpuutettu.  Tyyliltään  Vanhapiika  on autofiktiivinen, ja itsetietoisuudessaan se asettuu linjaan esimerkiksi Rachel Cuskin  Ääriviivojen,  Aino Vähäpesolan  Onnenkissan  ja Maggie Nelsonin  Sinelmien  kanssa. Vanhassapiiassa  kiehtovaa on se hieno tapa, jolla Lindroth ottaa haukutun ja väheksytyn vanhapiika-käsitteen haltuun. Lindroth kertoo kaipaavansa nimeä; hän tarvitsee position, jossa olla ja josta käsin toimia maailmassa. Käsitteenä  vanhapiika  aiheuttaa ihmisi