p ä ä h e n k i l ö

Rebecca Solnit:  Whose Story Is This? Granta 2019 182 s. Pisteitä:5/5 Rebecca Solnitista on tulossa hyvää vauhtia suosikkifeministini. Hänen esseeteoksensa ovat viisaita, viihdyttäviä, järkyttäviä ja herätteleviä. Solnit hallitsee ajankohtaisista aiheista puhumisen ja osaa tunnistaa oman asemansa etuoikeutettuna valkoisena naisena. Whose Story Is This?  -esseekokoelma jatkaa Solnitin esseesarjaa, joista varsinkin viimeisimmät ovat käsitelleet kielen ja tarinoiden merkitystä. Siinä missä  Call Them by Their True Names  käsittelee kieltä ja narratiiveja, sitä,  millaisia  tarinoita yhteiskunnassamme kerrotaan, keskustelee  Whose Story Is This?  enemmän siitä,  kenen  tarinoita yhteiskunnassa tuotetaan ja kuunnellaan. Aiheet linkittyvät niin tiukasti yhteen, että suosittelen molempien lukemista - enkä vähiten siksi, että  Call Them by Their True Names  on yksi parhaista feministisistä teoksista, joita olen lukenut. Tässä uusimmassa teoksessaan Solnit nostaa esille sen, ett

Anu Kaaja - High Five! Me like a lot. Luen Muodonmuuttoilmoitusta aamujunassa ja hykertelen. Eivätpä kanssamatkustajat tiedä, että tässä istuu nainen, jonka päässä on menossa (sukupuoli)vallankumous. Anu Kaaja astuu junavaunuun ja lyö tahtia kädellään. Me huudetaan: riekutaan riekutaan riekutaan! Konduktöörikin huutaa niin, että hänen poskensa ovat punaiset kuin kuvitteellisen vaalivoittajapuolueen puheenjohtajalla.  Muodonmuuttoilmoitus on läpeensä (!) piristävä novellikokoelma. Meno on reipasta ja räävimätöntä ja kyytiä saavat luutumat jos toisetkin. Kaajan useimpien novellien tyylilaji on riemukas groteski. On seksiä, panemista ja monenlaista muutakin seksuaalisuuteen kiertyvää ilmentymää. Jos niitä kuitenkin pysähtyy raaputtamaan, huomaa varsin pian, että Kaajan kuvasto ei ole kosiskelumielessä seksuaalitarkoituksellista, vaan kyse on enemmästä; vankasta kritiikistä yhteiskuntamme yliseksualisoitumista kohtaan. Ranskalainen filosofi Michel Foucault kirjoitti jo vuos

Nawal El Saadawi:  Nainen nollapisteessä Kääntöpiiri 1988 (1975) Suom. Kaija Anttonen 138 s. Pisteitä: 4/5 "Se mitä puhun on totta. Ja totuus on julma ja vaarallinen." Nämä sanat lausutaan Nawal El Saadawin romaanin  Nainen nollapisteessä  (1975) loppupuolella mutta ne symboloivat hyvin koko teosta. El Saadawi on kirjoittanut tämän teoksen tositapahtumien pohjalta: työskennellessään tutkijana hän sai kuulla naisesta, joka oli tuomittu murhasta, ja kiinnostui tämän tarinasta. Se, mitä romaanissa kuvataan, on monelle (naiselle) totta. Ja se totuus on monella tapaa julma ja vaarallinen ja uhkaa naisen itsenäisyyttä ja vapaata tahtoa. Nainen nollapisteessä  kertoo Firdauksen, epävakaissa oloissa kasvaneen ja sittemmin prostituoituna työskennelleen naisen, tarinan. Vanhempien menehdyttyä Firdaus päätyy asumaan setänsä luokse, mutta tämän uusi vaimo ei sulata Firdausin läsnäoloa. Niinpä nuori nainen lähetetään ensin väkivaltaiseen avioliittoon, minkä jälkeen hä

ARS EROTICA Konsepti, ohjaus: Anna Cadia Koreografia: työryhmä | the working group Esiintyjät: Janne Marja-aho, Emilia Kokko Äänisuunnittelu ja musiikki: DJ Kridlokk Puku-, valo- ja tilasuunnittelu: Minttu Vesala Esitysdramaturgi: Aune Kallinen Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus, Anna Cadia, Anne Koutonen Kuva: Timo Wright Punainen. Synti. Lisää punaista. Ihmisiä huoneen joka laidalla, ei turvaa. Patjoja, narua. Neliö. Jytisevät biitit. Kolme kierrosta narua. Musiikin askellus. Tunkeutuminen ulos kuoresta. Purkautuva sidonta. Hidas vapautuminen. Altistuminen ulkoiselle. Vapaasti putoavat köydet. Kokovartalopuvut. Maskit kasvojen peittona. Makuulle laskeutuvat patjat. Hellyys. Köysien poimiminen. Pelottavat silmä- ja suuaukot. Kaksi sidontaa, peilikuvat. Käsivarsi paketissa. Kimpun kannattelu. Kuin pitelisi lasta, lemmikkiä. Hellä laskeminen maahan. Pysähtymättömyys, pienet, etsivät liikkeet. Ihmettely. Haju. (Suojautuminen.) Varominen. Piirteiden häivytys. Lähesty

Katie Lowen Jumalten verta suonissamme (2019)   on tarina nuorista naisista ja noituudesta, ystävyydestä ja murhista. Nuorten naisten ystävyys sävytettynä noituudella olisi antanut hurjan hienot lähtökohdat melkoiselle feministiselle tykitykselle. Mutta ei, ei sitten millään. Pieleen mennään niin monessa kohtaa ja niin monella tavalla. Päähenkilöt, nuoret naiset, ovat ilkeitä, epämiellyttäviä ja jopa inhottavia hahmoja. Heidän välilleen kehittyvä "ystävyys" (kyllä, heittomerkit ovat tarpeen tässä kierossa suhteessa, joka tyttöporukan välille muodostuu) on juuri sellaista Mean Girls-tyyppistä valtataistelua, mustasukkaisuutta, draaman täyteistä suosiossa pysyttelyä, riippuvuutta, kiristämistä ja jatkuvaa toisen loukkaamista. En kiellä, ettenkö olisi itsekin pitänyt Mean Girls- elokuvasta vuosia sitten, mutta tällainen yliampuva käyttäytyminen toimiikin luultavasti paremmin komediaelokuvassa kuin tällaisessa synkemmässä ja vakavammassa kirjassa. Nuoret tytöt puhuttele

Maija Muinonen: sexdeathbabies 214 sivua Teos (2019) Kun sain käsiini Maija Muinosen uutuusromaanin  sexdeathbabies  ensimmäinen ajatukseni oli, että Ideal of Sweden on laajentanut toimintaansa kirjojen kustantamiseen. Muinosen kirjan kansidesign muistuttaa nimittäin ihan harvinaisen paljon Ideal of Swedenin kännykkäkuoria. Vaan ei kansi kirjaa pahenna, eikä tämä sexdeathbabiesin kansi herätä minussa edes mitään huonoja viboja - mitä nyt vaan vei ajatukset ihan muualle kuin kirjoihin. Ja hetkinen. Nyt kun katson kirjan kansikuvaa tämän tekstin vasemmalla puolella näen ensimmäiseksi nännit ja vatsan sen sisäpuolelta kuvattuna. Paljon rasvaa. Hmm! Olen lukenut Muinoselta vuonna 2014 romaanin  Mustat paperit . Se on kirjeromaani, joka on kerrottu oman kuolemansa tilanneen Ann Mielin näkökulmasta ja siinä Ann Miel pyrkiii määräämään, miten hänen poikansa Lucin elämän tulee mennä. Temaattisesti sexdeathbabies on suoraa jatkumoa Mustille papereille, sillä siinäkin on pääosassa k

"He ovat yrittäneet sensuroida sanaa kaikkialla, missä  Vaginamonologeja on esitetty ja missä siitä on puhuttu; se on jätetty pois sanomalehdistä, tavarataloissa myytävistä lipuista, mainosjulisteista teattereiden ulkopuolella, lippukassojen puhelinvastaajista, joissa ääni sanoo vain "Monologeja" tai "V. monologeja".  "Minkä takia?" minä kysyn. "Vagina" ei ole pornografinen sana; se on itse asiassa lääketieteellinen termi, ruumiinosan nimi kuten "kyynärpää", "käsi" tai "kylkiluu".  "Ei se ole ehkä pornografinen", ihmiset sanovat, "mutta se on ruma sana. Entä jos pikkutyttäremme kuulisivat sen? Mitä me heille sanoisimme?"  "Ehkäpä voisitte kertoa heille, että heillä on vagina", minä vastaan." Eve Enslerin Vaginamonologeja (1998) käsittelee vaginaa monipuolisesti, rikkoen sanan päällä leijuvaa häpeää ja pelkoa. Vaginamonologeissa pääsee ääneen monenikäisiä naisia, taustoil

Ovulaatio- ja raskaustestimerkit tulevat tutuiksi. Selviää, että erityisesti ovulaatiotestit ovat naissukupuolta vastaan kehitetty salajuoni, jonka lopullinen tarkoitus ei ole raskautuminen vaan mielisairaus. Tulkinnanvaraa on loputtomasti. Ajattelen katkeruudella muita ihmisiä, erityisesti miehiä, jotka eivät koskaan elämässään joudu tekemään ovulaatiotestiä. Vihaan heidän ovulaatiotestitöntä elämäänsä. Vihaan heidän huolettomuuttaan, sitä miten heidän ei tarvitse tarkkailla kehoaan tai hallita sitä, ja miten he sen vuoksi hallitsevat sen täysin. He vain menevät vessaan ja pissaavat. Helvetti.  Minusta tulee äiti. Minusta tullee äiti. Minun on mahdollista tulla äidiksi. Saatan olla äiti. Olen pian äiti. Tulin raskaaksi kesän lopussa. Raskaus on vasta alussa, mutta minä ja puolisoni olemme tehneet päätöksen olla tilanteestamme avoimia - haluamme voida iloita jo nyt, ja toisaalta emme halua myöhemmin peitellä sitäkään, jos raskaus ei syystä tai toisesta jatkukaan. Jo nyt, alkur

But nobody ever said that changing the world was going to be easy.   Pulssi hakkaa suunnilleen tuhatta ja pöksyt on tulessa, kun mietin, että olen aloittamassa bloggausta  Laurie Pennyn kirjasta  Bitch Doctrine - Essays for Dissenting Adults . Tärisen innostuksesta, sillä mitään näin feministisesti terävää ja voimaannuttavaa en ole vähään aikaan lukenut. Penny kirjoittaa suunnilleen kaikista feminismin olennaisimmista kysymyksistä ja hän tekee sen selkeästi, asiantuntevasti, suorapuheisesti ja täysin vastustamattomasti. Bitch Doctrine on kirjan muotoon puettu feministinen vallankumoushuuto, käsikynkkä ja hellänvahva halaus. Pennyn esseeteos on kapitalismin kritiikkiä intersektionaalisen feminismin kautta tarkasteltuna. Ihan erityisen kiitoksen Penny ansaitsee siitä, että hän pitää teksteissään jatkuvasti mukana myös muita kuin valkoisen feministinaisen identiteettiä, ie. mm. rodullistettuja, homoseksuaaleja ja transihmisiä. Kirjansa aluksi Penny puhuu eräästä peiteväriä oranssi

Luin (osittain kuuntelin) peräkkäin kolme kirjaa, joiden tekijät ovat rodullistettuja amerikkalaisnaisia, ja teoksissa kerrotaan monen muun teeman ohella syrjinnän historiasta ja nykypäivästä. Kirjat päätyivät luettavaksi perätysten sattumalta, mutta ehkä nyt oli eri syistä tarpeellistakin käydä näitä asioita läpi. Ajankohtaisia teokset ainakin ovat: Michelle Obaman elämäkertaa myydään edelleen paljon, Roxane Gayn  Bad Feministin  nimiesseiden teemoja sivuten keskustellaan tällä hetkellä Suomessa, ja Toni Morrisonia muistellaan tietysti nyt myös lukemalla hänen upeaa kirjallista tuotantoaan. Michelle Obama: Minun tarinani (Otava 2018, suom. Ilkka Rekiaro) Michelle Obaman omaelämäkerta Minun tarinani on edelleen myyntilistojen kärjessä. En ihmettele, nimittäin sen lisäksi että tekijä on tunnettu henkilö, kirja on mainio. Se on kiinnostava, tarjoaa yksityiskohtia kuin lähikuvia ja raotettuja verhoja, ja kerronta on viihdyttävää ja koskettavaa. Vaikka teoksesta tunnistaa välillä

Suhteeni Maria Matinmikon teksteihin ei ole helpoimmasta päästä. On hankalaa, kun huomaa, että on lukenut hyvää kuten  minulle kävi Matinmikon  Värien  kanssa, mutta siihen ei siitä huolimatta itse oikein pääse sisään. Pieneksi sisäpiirivitsiksi on jo vakiintunut Väreistä löytyvä toteamus "ilmassa leijui nakkikeitto". Mikä ihmeen nakkikeitto? En tykkää nakkikeitosta, enkä halua lukea runoja, joissa puhutaan nakkikeitosta. Nakit ovat menneisyyttä ja kuuluvat 1970-luvun saunailtoihin lämpimien voileipien kaveriksi tai korkeintaan osaksi vappuista perunasalaattia. Nakit ovat ehkä epärunollisin asia, jonka tiedän. Nakkikeitto mielessäni aloitin retkeni Kolkan parissa. Tästä kokoelmasta blogistania ei ole hihkunut, eikä siitä ole postattu kahvikuppikuvia instagramiin awesome-hashtagin kanssa. Sinänsä ymmärrettävää, sillä Kolkka on siinä määrin kiinnostava teos, että se ei suostu helpolla Instagramin söpöilysestetiikan valjaisiin. Nyt kuljetaan toisia latuja katuja satuja

Virginia Woolf: Orlando  (Kirjayhtymä 1984, suom. Kirsti Simonsuuri, pokkaripainos Tammi 2009) Virginia Woolfin romaani Orlando ilmestyi alun perin 1928. Woolf kiinnitti huomioni taas moderniudellaan, joka onnistui jälleen yllättämään, vaikka ei sen ehkä enää (kolmannen lukemani hänen kirjansa kohdalla) pitäisi. Orlandoa on kutsuttu Woolfin hauskimmaksi kirjaksi, ja hilpeää hymyilyä tapahtuikin lukiessa monta kertaa. Takakansi kertoo Woolfin jäljitelleen eri aikakausien kliseitä, ja vaikka 1600- ja 1700-lukujen kirjallisuus ei olekaan tuttua, tekstistä pystyi silti havaitsemaan parodialta tuntuvaa liioittelua ja korostamista. Romaanissa seurataan nimihenkilön elämää muutaman vuosisadan ajan, eli sitä voi pitää myös fantasiana. Matkassa on mukana elämäkerturi, joka ikään kuin on kirjoittanut kirjan tekstit – silti häntä ei osaa pitää kirjailijana itsenään, jotenkin elämäkerturin ääni on eri. Tuntui, että Woolf parodioi tässä myös elämäkertaa tyylilajina. Orlando tosiaan elää hyv

Kyllä vaan, olet ihan oikeassa. Testosteroni se on, joka täällä haisee. Jumalainen äijätuoksu, jonka sydänaromit ovat peräisin rock and rollista ja naisia hyväkseen käyttävien miesten hikisiltä ihoilta. Caitlin Moranin  Kuinka olla kuuluisa  on ensimmäinen häneltä lukemani kirja, joten en osaa sanoa, miten se suhtautuu hänen aiempiin teoksiinsa. Korviini on kuitenkin kantautunut, että Moranin kirjoitustapa on rempseä ja herkimpiä lukijoita punasteluttava, eikä tämä hänen uutuusteoksensa ole tässä suhteessa poikkeus. Meno ja meininki on vallan lennokasta ja energistä, eikä häveliäisyys ole tässä kirjassa mikään erityinen arvo. Tosin välillä tuntuu, että Moran pyrkii shokeeraamaan tarkoituksella, kuten vaikkapa silloin, kun hän kirjoittaa Brōnten sisarusten runkkaamisesta. Kuinka olla kuuluisa kertoo 19-vuotiaasta Johannasta, joka on musiikkitoimittaja. Hänen myötään lukija pääsee rock-maailmaan ytimeen, jossa valkoiset (ainakin omasta mielestään) seksikkäät miehet laulavat ja soit

Can we all be feminists ja toinen suositeltava teos, White Fragility June Eric-Udorien toimittama esseekokoelma  Can we all be feminists  on parasta feminististä kirjallisuutta, jota olen vähään aikaan lukenut.  Eric-Udorien kirjoittama johdanto-osio valaisee valkoiselle feministille hyvin sitä, miksi feminismi ei sovellu kaikille sellaisenaan kuin se usein esitetään. Kyse on Erix-Udorien mukaan erityisesti siitä, että feminismin tunnetuin muoto ei ota riittävästi huomioon esimerkiksi rodulistettujen tai muiden marginalisoitujen ryhmien tarpeita. Mediassa esillä oleva feminismi on useimmiten valkoisten naisten feminismiä, johon liittyvät valta-asetelmat vahingoittavat niitä, jotka eivät kuulu hyväosaisiin. Eric-Udorie muistuttaakin, että vaikka valkoiset naiset kohtaavat seksimiä, heidän on kyettävä työstämään omaa valkoisuuttaan ja etuoikeuttaan. Toinen asia, jota Eric-Udorie kaipaa valkoisilta feministeiltä on se, etteivät valkoiset yrittäisi nostaa itseään jalustalle myös s