Sininen farmakon - Maggie Nelson: Sinelmiä

Olen niin helpottunut, että tekee mieli itkeä.

Niin helpottunut siitä, että nyt olen kokenut Maggie Nelsonin tekstin tavalla, joka on tykyttänyt minussa löytämättä tietään ulos. Kokenut sen niin kuin toivoin kokevani Argonautit, joka kaikesta hienoudestaan huolimatta oli minulle ravintolan ovi, jolla seisoi ovihenkilö, joka esti sisäänpääsyni. Nyt minä lyön häntä nyrkillä hänen siniseen silmäänsä ja kun hän katsoo mustelmaansa peilistä hän rakastuu omaan peilikuvaansa kuin se olisi totuus hänestä.

Oli sunnuntai - joka sivumennen sanoen onkin paras päivä lukea Sinelmiä - ja lähdin Nelsonin matkaan Novaliksen sininen kaipauksen kukka mielessäni. Korvissani kaikui mummoni kysymys: Mistä olet saanut tuon sinelmän? Hänellä tosiaan oli tapana kutsua mustelmaa sinelmäksi.

Siinä missä en Argonauteista löytänyt paikkaani upposin Sinelmiin niin kuin upotaan veteen ja nautitaan uhraamatta ajatustakaan sille, onko uimataito hallussa vai ei.

Sinelmiä sisältää 240 lyhyttä huomiota, joita pitää yhdessä sininen.  Se on mietiskelyä sinisestä, sen muodoista, vaikutuksista ja voimasta. Tutkimusten mukaan "puolet länsimaiden aikuisista ilmoittaa lempivärikseen sinisen." Kristityille taas sininen on Marian symboliväri. Mutta mitä sininen on? Mitä ylipäänsä on väri ja miten voi tietää, että värit ovat olemassa?

Nelsonin teos puhuu minulle runoa ja se tuntuu siltä kuin tuntuu koti tai kirjahylly.

Sininen, blue, bleue, blau, akmariini, lasuuri.

Maggie Nelson lainaa Maurice Merleau-Pontyn sanoja ja minä puolestani lainaan ne tähän.

Sanat eivät näytä samalta kuin niiden tarkoittamat asiat.

Ajattelen ultramariinia sanana ja sitä, minkä väriseen siniseen se viittaa. Ajattelen sinistä, jota en kenties koskaan ole nähnyt värinä muuta kuin ajatuksissani. Ajattelen sanaa bleue ja se tuo mieleeni juuston sinisen. Mikä ihmeen väri SE on? Blue taas kantaa mukanaan alakuloa ja masennusta - kauneimmillaan melankoliaa. Lisäämällä sanaan blue yhden kirjaimen saa tulokseksi musiikkia.

Minulle ehkä totaalisinta sinistä on sininen sametti. Se kantaa mukanaan David Lynchin ohjaamaa elokuvaa Blue Velvet ja Bobby Vintonin esittämää samannimistä laulua:

She wore blue velvet
Bluer than velvet was the night

Sininen sametti on uhkaa, kaaosta ja pelkoa. Yön pitkiä askelia. Se ei ole rauhan eikä toivon väri, mutta jos hyvin käy se voi muuttua joksikin sen tapaiseksi, jota ei ole ihan väärin kutsua rakkaudeksi.

*

Sinelmiä puhuu kivusta, kaipuusta ja panemisesta. Jälkimmäinen tekee tekstistä materiaalista ja Nelsonista tekstissään ruumiillisesti läsnäolevan. Paneminen panee (sic!) kampoihin Sinelmien esteettiselle lukemiselle. Se tekee sinisestä todellista niin kuin todellista on yksinäisyyden synnyttämä kipu.

Tiedän, että yksinäisyys voi synnyttää polttavana salamoivaa kipua, ja kipu, jos se on riittävän kuumaa riittävän pitkään, saattaa jäljitellä tai lietsoa - kummin vain - käsitystä jumalallisuudesta. 

I know that loneliness can produce bolts of pain, a pain which, if it stays hot enough for long enough, can begin to simulate, or to provoke - take your pick - an apprehension of the divine.

Minä sijoitan kipuni Helsingin kartalle, painan nastani Pyhän Henrikin aukiolle. Ja tämänkaltaisesta havainnosta, kuten Nelson muistuttaa "tulee epäilysten herätä." Ja siitä, että epäilykset heräävät tietää, että on osunut johonkin, joka ei vielä vuosienkaan jälkeen ole unohtunut.

*

Kun ajattelen Matissen töitä ajattelen niitä ensisijaisesti sinisen kautta. Tähän on syynä se, että ihastuin aikanaan Cecilie Løveidin teokseen Imu, jonka kerronnan voima, kuten Imun takakannessa todetaan on tunteessa. Väylä näihin tunteisiin on teoksen kannessa oleva Matissen työ vuodelta 1952.

Nelson ei kirjoita Matissesta juurikaan, mutta sen sijaan hän nostaa esiin Kleinin patentoidun sinisen, joka oitis nousee eteeni niin sinistä tihkuvana seinänä, että on pakko nojata hieman taaksepäin.  Sinelmiä lukiessani googlaan esiin myös Joan Mithcellin teoksen Les bluets. Siinä ei ensi näkemältä ole minun sinistäni, mutta mitä kauemmin sitä tuijotan sitä kiehtovammaksi se muuttuu. Sinisellä on sellainen valta.

Sinistä on vaikea valokuvata. Halusin ottaa tähän tekstiin mukaan Nelsonin Bluetsin kannen. Sen sininen on kuvassa väärän sinistä. Oikeasti sen sininen on hieman enemmän vihreään vivahtavaa ja tyrmäävää. Niin syvästi sinistä, että sen katsominen paitsi lumoaa tuottaa myös kipua. Pidän erityisesti englanninkielisen laitoksen kannessa olevista ympyröistä, jotka voi nähdä esimerkiksi planeettoina tai kuvauksena siitä, miten jokainen ihmisen on oman pallonsa vanki. Miten jokaisella on oma jakamaton sinisensä.

Lukiessani Sinelmiä on vaikea päättää, millä kielellä sinistä lähestyisin. Harhailen sinisen eri kielisissä ilmauksissa, jotka kantavat mukanaan keskenään hyvinkin erilaisia kontekstejä ja konnotaatioita. Karl Fazerilla oli joskus mainos, jossa laulettiin sinisestä hetkestä. Sen myötä menetin sen merkityksen, joka sinisellä hetkellä minulle aiemmin oli. Nyt pakenen ranskankieliseen ilmaisuun l'heure de bleu.

Onko sinisen suosio erityisesti länsimaalaisiin valkoisiin ihmisiin liittyvä ilmiö? Tätä asiaa Nelson ei valitettavasti käsittele, mutta jään miettimään, onko sinisellä erilainen merkitys kulttuureissa, joissa siniset silmät ovat ne tavallisimmat? Toni Morrison kirjoittaa esikoisteoksessaan The Bluest Eye pikkutytöstä, joka toivoo itselleen yhtä sinisiä silmiä kuin nukeilla, joilla hän on leikkinyt. Morrisonin romaanissa siniset silmät edustavat ylintä kauneusnormia, joka on tummaihoisten tyttöjen saavuttamattomissa.

Sinelmiä lukiessani kirjoitin muistiinpanoja kynällä, jonka jälki on sininen. Jostakin syystä useimpien kuulakärkikynien jälki on sinistä. Miten tähän siniseen on päädytty? Sinelmiä lukiessa siniseen alkaa väkisinkin kiinnittää ihan erityistä huomiota ja niinpä kun kirjan luettuani kuljin pihan poikki panin merkille, että hiekkalaatikkoon oli jäänyt lapsen kleininsininen lapio.

Nelson ajattelee sinisessä ja sinisen kautta. Sinisestä tulee osa niin hänen rakkauksiaan kuin muutakin elämäänsä. Hän kerää sinistä talteen. Hän antautuu siniselle, jossa on hellittämätöntä lumoa, joka hylkii selityksiä.

Sininen on Nelsonille farmakon - lääke, myrkky ja uhrilahja. Sininen on ylittämätöntä paitsi joinakin harvinaisina hetkinä, kun rakkaudesta lähtee valo, joka syövyttää sinisen. Valo, joka toimii kuin peittausaine ja syövyttää sinisen tatuoinniksi iholle, joka huutaa rakastettua maistamaan.



Maggie Nelson: Sinelmiä
96 sivua
Suom. Kaijamari Sivill
Kustantamo S&S (2019)

Bluets
Jonathan Cape (2017/2009)


Tämä teksti on julkaistu myös blogissani Reader, why did I marry him? /Omppu