p ä ä h e n k i l ö

Virginia Woolf: Orlando  (Kirjayhtymä 1984, suom. Kirsti Simonsuuri, pokkaripainos Tammi 2009) Virginia Woolfin romaani Orlando ilmestyi alun perin 1928. Woolf kiinnitti huomioni taas moderniudellaan, joka onnistui jälleen yllättämään, vaikka ei sen ehkä enää (kolmannen lukemani hänen kirjansa kohdalla) pitäisi. Orlandoa on kutsuttu Woolfin hauskimmaksi kirjaksi, ja hilpeää hymyilyä tapahtuikin lukiessa monta kertaa. Takakansi kertoo Woolfin jäljitelleen eri aikakausien kliseitä, ja vaikka 1600- ja 1700-lukujen kirjallisuus ei olekaan tuttua, tekstistä pystyi silti havaitsemaan parodialta tuntuvaa liioittelua ja korostamista. Romaanissa seurataan nimihenkilön elämää muutaman vuosisadan ajan, eli sitä voi pitää myös fantasiana. Matkassa on mukana elämäkerturi, joka ikään kuin on kirjoittanut kirjan tekstit – silti häntä ei osaa pitää kirjailijana itsenään, jotenkin elämäkerturin ääni on eri. Tuntui, että Woolf parodioi tässä myös elämäkertaa tyylilajina. Orlando tosiaan elää...

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo (Sammakko 2019, suom. Helena Kulmala) Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija Liv Strömquistin   Einsteinin vaimo on miltei uunituore suomennos, joka kuvaa sarjakuvan muodossa erityisesti parisuhteiden ihmeellistä maailmaa. Aihepiiriltään albumi siis sivuaa Strömquistin aiempaa suomennosta  Prinssi Charlesin tunne . Kulma on tietysti tässäkin teoksessa feministinen, ja esittelyssä ovat mm. maailmanhistorian järkyttävimmät poikaystävät. Kuvittelin, että koko kirja on näitä sairaiden tapauskertomusten kuvauksia, mutta teemoja on sarjakuvissa laajemminkin: käsitellään lasten oikeistokonservatiivisuutta (kyllä vaan), ikävystyttäviä ihmistyyppejä, Britney Spearsia, huorittelua ja ydinperhettä. Tyyli on tuttua Strömquistia: tanakkaa asiaa, pikimustaa huumoria (käsillään lainausmerkkejä näyttävät hahmot tuntuivat olevan tämän albumin erityinen juttu) ja lennokasta kerrontaa. Teos teki mieli taas ahmia läpi, ja luin sen miltei päivässä. Pysäyttävintä ...

Jotain voi päätellä siitä, että heti kun kirja on luettu loppuun sen haluaa aloittaa alusta. Minulle kävi juuri näin Eveliina Talvitien  Kovakuorisen  kanssa. Sen sijaan, että olisin nätisti ja sisäsiististi laittanut Kovakuorisen luettujen ja bloggausta odottavien kirjojen pinoon aloinkin lukea sitä heti uudestaan. Eveliina Talvitie tunnetaan ennen muuta feministisistä tietokirjoista  Keitäs tyttö kahvia: Naisia politiikan portailla  (WSOY 2013),  Hieno vai huono?: Nainen jolla on maine  (WSOY 2015) sekä  Miten helvetissä minusta tuli feministi  (WSOY 2017). Itse olen lukenut Talvitieltä aiemmin hänen yhdessä Maryam Abdylkarimin kanssa kirjoittamansa teoksen  Noin 10 myyttiä feminismistä   (SKS 2018).  Kovakuorinen on Talvitien ensimmäinen fiktiivinen teos, joka luojan kiitos ei sekään ole vapaa feminismistä. Kovakuorisen tarina on pilkottu eri aikatasoille, mutta kyse ei ole kerronnallisesta kikkailusta, vaan aikatasojen käy...