p ä ä h e n k i l ö

Rebecca Solnit: Call Them by Their True Names. American Crises  (and Essays) Tantor Audio 2018 Lukija: Cassandra Campbell 5h 57 min. Rebecca Solnitin esseekokoelma  Call Them by Their True Names  (2018) on puhutteleva teos. Se on kokoelma niille, jotka ovat feministejä; niille, jotka ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta; niille, jotka ovat ahdistuneet äärioikeistolaisesta politiikasta; ja ennen kaikkea niille, jotka ymmärtävät sanojen ja tarinoiden arvon.  Kieli, tarinat ja narratiivit ovat keskeisessä osassa Solnitin teosta, ja näihin kolmeen käsitteeseen Solnit palaa useassa esseessään. Varsinkin kokoelman alkupuolella teoksen teema on läsnä niin sisällössä kuin muodossa: yksi esseistä kertoo Trumpista ja tämän politiikan vaikutuksista mutta on kerrottu satumuodossa. Narratiivivalinnallaan Solnit painottaakin sitä, miten Trump liikkuu todesta epätodelliseen: kerrontaratkaisu heijastelee Trumpin kyvyttömyyttä uskoa toteen. Samalla kerrontamuoto kommentoi itse its

Mitä jos seksismi keikahtaisi toisin päin? Naomi Aldermanin The Power (2016), joka löytyy nyt Marianna Kurtton suomentamana Voima-nimellä, spekuloi valtasuhteita ja sukupuolta yhteiskunnassa, joissa naiset saavat haltuunsa voiman, joka tekee heistä fyysisesti ylivertaisia miehiin nähden.  "It doesn't matter that she shouldn't, that she never would. What matters is that she could, if she wanted. The power to hurt is a kind of wealth." Kirja seuraa yhteiskunnan muutosta kolmen naishahmon ja yhden miehen näkökulmasta. Hahmot asuvat eri puolilla maailmaa, ja Voima pyrkii tutkailemaan seksismiä monikulttuurisesta näkökulmasta. Siitä huolimatta kirjaa on esimerkiksi kritisoitu muslimimaiden naisten epärealistisesta kuvaamisesta . Vuonna 2016 julkaistulta sukupuolta käsittelevältä romaanilta odottaisi myös vähemmän binääristä otetta sukupuoleen, mutta valitettavasti sukupuolivähemmistöjä ei käsitellä lainkaan. Sillä tapaa Voima ottaa siis vanhentuneen otteen suku

Tämä teksti on julkaistu jo aiemmin, mutta on aika julkaista se uudelleen. Toinen Vihan ja inhon internet -kirjan tekijöistä, kirjailija-toimittaja Johanna Vehkoo on tuomittu oikeudessa sakkoihin ja oikeudenkäyntikulujen korvaamiseen hänen rajatulle ihmisjoukolle kirjoittamastaan Facebook-päivityksestä, jossa hän arvostelee oikeutetuin perustein Oulun kaupunginvaltuutettua ennen tämän kautta kaupunginvaltuustossa. Lisää voit lukea täältä . Journalistiliiton puheenjohtaja Hanne Aho kommentoi uutisessa näin: "Aho kertoo, että nyt annettu tuomio voi yllyttää nettihäiriköitä. Hän kommentoi yleisellä tasolla, että toimittajia häiriköivien ja kiusaavien ihmisten tarkoitus on hiljentää toimittajia ja saada heissä aikaan erilaisia reaktioita. – Nyt tehdään rajanvetoa siitä, kuinka yhteiskuntamme reagoi tämän tyylisiin tapauksiin. Ahon mukaan erilainen uhkailu ja häirintä on jo nyt vaikuttanut jonkin verran toimittajiin ja toimittajien aihevalintoihin." Toisten vainoamine

"Miksi lukea "hyvin" (=uskollisesti), jos se tuottaa alistusta ja esteettistä apatiaa?" Edellä olevan kysymyksen on esittänyt Lea Rojola artikkelissaan  Sukupuolieron lukeminen - feministinen kirjallisuudentutkimus * ja tämän kysymyksen Rosa Meriläisen  Virhe  nostaa pöydälle kuin jäntevästi raukean kissaeläimen ja naukaisee minulle luvan keskittyä siihen, mikä tässä romaanissa on kaikkein kutkuttavinta. Otetaanpa aperitiivi: Olin alati kostea ja turvonnut. Mitä enemmän sain, sitä enemmän halusin. Jos hän ei saapunut, minä mourusin yksin ja työntelin sormia itseeni. 1920-luvulle sijoittuva Virhe kertoo kuvanveistäjä Ella Stewenistä ja hänen intohimoisesta rakkaussuhteestaan venäläisen vallankumousjohtaja Diman kanssa. Liikkeelle lähdetään Helsingistä, jossa pyörähdetään  maailman-pyörässä, mutta pian Ellalla on jo edessään matka Venäjälle sodan keskelle Diman yksityiseen panssaroituun junavaunuun, josta tulee kiihkoisan lihan näyttämö. Paluu Suomeen on myö

Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen Suomentanut: Kristiina Vaara Kustantanut: Gummerus (2019) Sivuja: 396 Arvostelukappale "Samppanjan usvasta ja entisestään kuivemmaksi käyvästä suustani huolimatta pystyn käsittämään, että minä *olen* hän. Minä olen se henkilö, ja minulla kyllä on ystäviä, ja minulla kyllä on elämä, ja minulla kyllä on hauskaa. Se ei ole valhetta. Se on totta. Mutta jos se on oikeasti totta, niin miksi haluan niin epätoivoisesti todistella sitä kaikille?" Holly Bourne on mahtava, nykyajan summaamisen nero, jonka kirjoissa feminismi ja mielenterveys ovat osana kaikkea: niitä ei huudeta päin naamaa koko ajan, mutta ne ovat siellä, koko ajan.  Katsokaa miten onnellinen olen  ei tee poikkeusta, vaan vahvistaa vain Bourne-rakkauttani. Katsokaa miten onnellinen  kertoo kolmekymppisestä Tori Baileysta, miljoonia kirjoja myyneestä self-help -gurusta, jonka teesinä on haistattaa pitkät lokeroille ja ennalta päätetyille poluille ja vahv

This book is a portrait of the artist as a young woman. Nyt on feministinen kirjallisuus ottanut uuden askeleen. Ei mitään osoittelevaa, ei oikeastaan kovin usein edes pinnalta feminististä. Siis katsokaamme syvemmälle. Menkäämme rivien väleihin ja tekstin eri osien välisille kohtaamispaikoille! Pysähtykäämme ja hengittäkäämme! Ai ai, mitä löytyykään. Tässä tekstissä on kaksi osaa. Osa  1 Yleistä  kertoo Hustvedtin romaanin ominaispiirteistä. Osa  2 Feminististä analyysiä  menee syvemmälle Hustvedtin teokseen ja siinä käsittelen nimenomaan teoksen feministisiä elementtejä.  Varoitus : Osa 2 sisältää teoksen tulkintaa. Tiedoksi myös, että Memories of the Future ilmestyy suomeksi syksyllä 2019 Otavan kustantamana. 1. Yleistä En ole erityisemmin Siri Hustvedtin kirjojen fani. Eikun. Vaihdetaanpas aikamuotoa: En ole ollut erityisemmin Siri Hustvedtin kirjojen fani. Olen kyllä lukenut useimmat hänen teoksensa, mutta ne kirjat, joista monet muut ovat olleet ah ja vauh ( K

Robin DiAngelo:  White Fragility Beacon Press 2018 169 s. Feministit ovat tiukkapipoisia. Feministit eivät osaa rentoutua. Feministit eivät anna minun nauttia elämästäni ja niistä eduista, jotka olen saavuttanut - eikä varsinkaan niistä, jotka olen saanut. Ihmisiä ei saa enää luokitella, vaikka luokittelu on normaalia.  Kuulostaako tutulta? Jos ajattelet näin, kannattaa lukea Robin DiAngelon  White Fragility . Itse asiassa se kannattaa lukea, vaikka et tunnistaisi ylläolevista lauseista itseäsi.  Mitä valkoinen haavoittuvuus sitten on? Mitä on valkoisten ylivalta? Onko näitä feministisiä termejä pakko hallita?  Aloitan viimeisestä kysymyksestä. Termejä ei välttämättä tarvitse. Aina ei tarvitse käyttää vaikeita sanoja puhuakseen jostakin. Mutta jos kieltäytyy uuden termin opettelusta vain siksi, että se saa itselle epämukavan olon, kannattaa vilkaista peiliin. Saatat kärsiä  valkoisesta haavoittuvuudesta  (white fragility), joka liittyy olennaisesti siihen,

Rohkeus on sitä että pelkää ja tekee silti. Ehkä lähdöt ovat ihmisille niin vaikeita, että lähtemistä pidetään rohkeutena. — Kyllikki Villa Uusimmassa Lukuvika-podcastin jaksossa keskitymme naisten tarinoihin ja siihen, miksi niiden kertominen on tärkeää. Keskustelun kimmokkeena toimi Helsingin Sanomissa huomiota saanut vuoden 2017 aallonpohja mies- ja naiselämäkertojen määrällisessä erossa. Kun puhumme elämäkerrasta, elämästä kerrottuna , puhumme myös representaatiosta. Ja kun puhumme siitä, ketä yhteiskunta representaatioissaan suosii, puhumme myös vallankäytöstä; siitä, kenen tarina on tärkeä, kenen tarina on kertomisen arvoinen. Halusimme tehdä tietoisen irtioton siitä mielenmaisemasta, jossa vain miesten tarinat koetaan tärkeinä, kertomisen ja julkaisemisen arvoisina, kertoa rohkeasti myös naisten tarinoista. Jaksoa suunnitellessamme huomasimme sen kiusaannuttavan tosiasian, että jos Suomessa on julkaistu niukalti naiselämäkertoja, niin vielä vähemmän julkaistaan muid

Maria Matinmikko: Kolkka (Siltala 2019) Maria Matinmikko kuuluu suosikkeihini kotimaisista nykykirjailijoista, minkä takia hänen uuteen kirjaansa tarttuminen vähän jännitti. Odotukset kuohuivat, mutta ne täyttyivät, suorastaan pursuivat. Kolkka on runoromaani, joka vie Matinmikon edellisessä teoksessa Värit  (Siltala 2017) käytettyä tyyliä proosapainotteisempaan suuntaan. Kyseessä on kertomus, varsinaista juonta siinä ehkä ei ole, mutta punainen lanka. Tämä lanka tosin tekee poikkeamia, hakeutuu yllättäviin paikkoihin kuten kuutamoon vesilasissa ja kitalaen hevoseen, mutta punainen lanka joka tapauksessa. Matinmikon estetiikka on tinkimätön, yhtä aikaa kirkas ja naarmuinen. Poikkeamatkin tuntuvat harkituilta, eivät silti liikaa. Hänen kirjoittamansa kuvat ovat aidosti omanlaisiaan, niissä hypitään jonkin kumman puolelle, takaisin, ja kaikki käy jotenkin järkeen, on erityistä. Teksti on yhtä värinää sivulta toiselle, hipaisuja jotka kantautuvat syvälle. Ruumistekstiä. Sanoisin

Päähenkilö on blogi, yhteisö ja matka kohti patriarkaatin hautajaisia. Kokosimme loistavia feministisiä bloggaajia, instagrammaajia ja podcastaajia mukaan, jotta huikean hieno feministinen sisältö ei hukkuisi bittiavaruuteen, vaan olisi yhdessä paikassa, kaikkien löydettävissä. Mukana olevat henkilöt löydät sivupalkin Keitä me olemme -osiosta. Tervetuloa mukaan! Ajatuksia Päähenkilöstä Omppu : Sain idean yhteisestä feministisestä sivustosta, kun etsin feministisiä tekstejä blogeista, instasta yms. somekanavista ja huomasin, että niiden löytäminen on suht hankalaa. Moni kiinnostava feministinen juttu menee somevilinän virrassa ohi ja siksi koin tärkeäksi olla mukana luomassa tällaista yhteistä, feminististä sisältöä kokoavaa sivustoa. Jenni :  Päähenkilö-blogi on syntynyt feministisestä yhteistyöstä ja halusta tuoda kirjallisuuden ja kulttuurin saralla esille niitä kirjallisuuden ja kulttuurin toimijoita, jotka ovat patriarkaatin vaikutuksesta joutuneet sivunhenkilöiksi tar