"Non, je ne regrette rien" - Rosa Meriläinen: Virhe
Edellä olevan kysymyksen on esittänyt Lea Rojola artikkelissaan Sukupuolieron lukeminen - feministinen kirjallisuudentutkimus* ja tämän kysymyksen Rosa Meriläisen Virhe nostaa pöydälle kuin jäntevästi raukean kissaeläimen ja naukaisee minulle luvan keskittyä siihen, mikä tässä romaanissa on kaikkein kutkuttavinta.
Otetaanpa aperitiivi:
Olin alati kostea ja turvonnut. Mitä enemmän sain, sitä enemmän halusin. Jos hän ei saapunut, minä mourusin yksin ja työntelin sormia itseeni.
1920-luvulle sijoittuva Virhe kertoo kuvanveistäjä Ella Stewenistä ja hänen intohimoisesta rakkaussuhteestaan venäläisen vallankumousjohtaja Diman kanssa. Liikkeelle lähdetään Helsingistä, jossa pyörähdetään maailman-pyörässä, mutta pian Ellalla on jo edessään matka Venäjälle sodan keskelle Diman yksityiseen panssaroituun junavaunuun, josta tulee kiihkoisan lihan näyttämö. Paluu Suomeen on myöhemmin välttämätön, mutta ei nyt ajatella sitä. Itse asiassa, ei ajatella sitä ollenkaan.
Rojola kuvaa yllä mainitussa artikkelissaan, miten teksti tarjoaa lukijalle erilaisia lukupaikkoja, jotka kuitenkaan eivät ole mielivaltaisia, vaan tekstistä käsin motivoituvia. Kirjallisuuden institutionaalisesta luonteesta johtuen kirjallisuuteen rakentuu hänen mukaansa aina instituution rakentama, kulttuurin itsensä preferoima lukupaikka. Sen rinnalle voi rakentua esimerkiksi "vastustavan lukemisen" lukupaikka.
Meriläisen romaanissa tekstin tarjoamat lukupaikat ovat ihan harvinaisen selvästi tarjolla. Kulttuurisesti perinteistä lukupaikkaa hallitsee mieskatse, kun taas toinen teoksen tarjoama lukupaikka on avoimen feministinen. Valitusta lukupaikasta riippuen Virhe näyttäytyy hyvin erilaisena romaanina.
Jos Virhettä lukee mieskatseen hallitsemalta lukupaikalta siitä muodostuu tarina, jossa Ella Stewen käyttäytyy huonosti himoineen ja haluineen, kiihottaa ja härnää, ja hänen kuuluu saada teoistaan rangaistus. Eihän nyt kertakaikkiaan sovi, että nainen on sellainen kuin Ella. Seksuaalisuutta erittävä uhmakas kaunotar, jonka edessä mies miehen jälkeen lakoaa.
Meriläisen romaanin erityislaatu ei mieskatseen lukupaikalta juurikaan avaudu, kun taas feministiseltä lukupaikalta tarkasteltuna Virheestä tulee kertomus, jossa Meriläinen antaa 1920-luvun naisille vahvan seksuaalisuuden, ikään kuin ojentaa sen nykypäivästä aikakauteen, jolloin naisen avoimen halun kuvaaminen ei ollut suotavaa.
Ella Stewen, tuo 1920-luvun dekadenttia uutta naista representoiva haluisa nainen, ihannoi itseään ja ruumiinsa kykyä vietellä.
Tuonakin iltana näin itseni kymmenien ihailevien silmäparien kautta. Rintani hyppelehtivät mekon alla, minä tunsin niiden kiinteän hedelmäisyyden, kun vain heristin itseäni vaatetta vasten. Rinnat, reidet, pyöreät pakarat, sirot nilkat, jäntevät pohkeet, pitkä kaula, nautinnosta värisevä decoltée ja säännölliset kasvot. Ne olivat vain esimakua kaikesta siitä, mikä minussa oli onnistunutta.
Ellan rinnalla Afroditekin painaisi päänsä ja Venus menisi kateudesta nurkkaan kihisemään. Ella on avoimen omahyväinen ja tietoinen viehätysvoimastaan. Naisille asetetut rajat eivät häntä kahlitse, niitä hän tuskin edes huomaa. Hän on nainen, joka ottaa haluamansa ympäristön puheista piittaamatta. Nainen, joka valuu mahlaa ja sakeaa nektaria. Nainen joka muotoilee uutta naiseutta asettamalla itsensä halulla katseen kohteeksi.
Olin pannut itseni esille niin kuin modernin ihmisen kuuluu. On uskomattoman vanhanaikaista ajatella, että se ei olisi naiselle sopivaa.
Feministiseltä lukupaikalta Ellan ruumiillisen viehätyksen yli-ihmisellinen luonne hykerryttää. Että voikin olla raivostuttavan ihana nainen. Lukiessani en suostu kuuntelemaan, miten mieskatseen lukupaikalta kuorossa lausutaan Ellaa määritteleviä sanoja, jotka ovat kauniista kaukana. Julistetaan ja samalla viedään käsi housuihin, sillä romaanin alkuosan kiihottavuus ei jätä ketään kylmäksi.
Meriläisen dramaattisen kohtalokas kirjoitustyyli saa lukijan haistamaan rakkauden sakeat ja ylitsevuotavaiset mehut. Kirjallisuuden huonoimpien rakastelukohtauksien perään kuuluttavassa kilpailussa Virheellä ei ole mahdollisuuksia, sillä Meriläinen kuvaa Ellan ja Diman yhtymistä ja halua harvinaisesti onnistuneesti ja vivahteikkaasti. Erityisesti romaanin alkupuoli tarjoaa kielellistä nautintoa, jota lukiessa tuntee itsekin hieman kohoavansa. Olevansa Ellan kaltainen. Voimakas ja röyhkeä, lihan ilosanomaa levittävä.
Litisee ja valuu. Työntyy ja vetäytyy. Puree ja jyskyttää. Ei jätä koskematta ainuttakaan paikkaa ihmisen kehossa.
Vain halusta voi syntyä antamisen halu, vain halusta voi syntyä taide. Ja minä olin halua täynnä ja totisesti kaunis ja ihmeellinen juuri sellaisena kuin olin!
Ellan himoa roihuava ruumis tulee osaksi hänen taidettaan. Hän tekee Dimasta kipsivaloksia. Ikuistaa miehen kovaan materiaaliin. Lukitsee hänet rintakuvaksi, joka voidaan nostaa pöydälle ihailtavaksi ja käden liikkeellä pudottaa lattialle.
Edellisessä romaanissaan Osteri (klik, klik) Meriläinen nosti esiin aikansa kohuhenkilön, italialaisen muusan ja taiteidentukijan, markiisitar Luisa Casatin (1881-1957), joka oli tunnettu erikoisesta elämäntyylistään ja joka vaatteita useammin pukeutui parfyymiin.
Virheessä vuoron saa suomalainen taidemaalari Beda Stjernschantz (1867-1910), joka on syyttä jäänyt aikansa symbolistien, mm. Ellen Thesleffin ja Hugo Simbergin, varjoon. Hänen nostamisensa esiin, jos mikä, on Meriläisen osalta kiitettävä feministinen teko. On korkea aika pakottaa historia käärimään unohduksen peite niiden naistaiteilijoiden yltä, jotka se on patriarkaatin parhaaksi jälkimaailmalta piilottanut.
Mieskatseen lukupaikalta romaanin alkuosa ei ole kiinnostava kiihottavuuttaan lukuunottamatta. Tämän lukupaikan edustaja odottaa malttamattomasti, milloin Ella asetetaan herran kuriin ja nuhteeseen ja sen odotushorisontissa on Ellan katumus ja nöyrtyminen sekä anteeksipyyntö estottomasta käytöksestään.
Feministiseltä lukupaikalta käsin kirjan sivuilla kaikuvat Edit Piafin sanat siitä, miten hän ei suostu katumaan mitään: Non, rien de rien, non, je ne regrette rien.
Lihan ilojen soisi jatkuvan loputtomiin, mutta kiihko ei voi olla ikuista edes romaanissa. Tulee arki tai todellisuus tai jotain muuta yhtä tylsää. Niin käy myös Virheessä, jonka lopun tyydyttävyys on vahvasti lukupaikkaan sidottu.
Rosa Meriläinen: Virhe
317 sivua
Teos (2019)
*Teoksessa Marianne Liljeström (toim.) Feministinen tietäminen - Keskustelua metodologiasta, Vastapaino 2004
Teksti julkaistu aiemmin blogissani Reader, why did I marry him? -Omppu
Kommentit
Lähetä kommentti