Fantasmaattinen, filosofinen ja feministinen – Maria Matinmikko: Kolkka

Maria Matinmikko: Kolkka (Siltala 2019)

Maria Matinmikko kuuluu suosikkeihini kotimaisista nykykirjailijoista, minkä takia hänen uuteen kirjaansa tarttuminen vähän jännitti. Odotukset kuohuivat, mutta ne täyttyivät, suorastaan pursuivat. Kolkka on runoromaani, joka vie Matinmikon edellisessä teoksessa Värit (Siltala 2017) käytettyä tyyliä proosapainotteisempaan suuntaan. Kyseessä on kertomus, varsinaista juonta siinä ehkä ei ole, mutta punainen lanka. Tämä lanka tosin tekee poikkeamia, hakeutuu yllättäviin paikkoihin kuten kuutamoon vesilasissa ja kitalaen hevoseen, mutta punainen lanka joka tapauksessa.

Matinmikon estetiikka on tinkimätön, yhtä aikaa kirkas ja naarmuinen. Poikkeamatkin tuntuvat harkituilta, eivät silti liikaa. Hänen kirjoittamansa kuvat ovat aidosti omanlaisiaan, niissä hypitään jonkin kumman puolelle, takaisin, ja kaikki käy jotenkin järkeen, on erityistä. Teksti on yhtä värinää sivulta toiselle, hipaisuja jotka kantautuvat syvälle. Ruumistekstiä. Sanoisin, että tässä on naiskirjoitusta (écriture feminine), mutta myös toteavampaa proosaa – siinäkin kohdataan yllättäen absurdin tuntuisia käänteitä, kuten tekoveren kaataminen päälleen hotellihuoneessa. Mietin uusien muotojen hakemista, sirpaloitunutta kieltä, kun tavoitellaan kuvia kokemuksille joita ei ole vielä kuvitettu. Kuten kirjassa todetaan: "Ylistetty olkoon queer." Feminismin liekki palaa punaisena kuin kirjan kannet. Miksei kaunokirjallista teosta kutsuta vaginaaliseksi, vaikka falliseksi voitaisiin kutsua, kysytään. Yleviin ja moniaalle avautuviin sanoihin voi yhdistää arkisen, vaikkapa erisnimen, brändin, eikä se riko poetiikkaa väärällä tavalla. Harva onnistuu tässä kuten Matinmikko. Tällainen kirjoittaminen vaatii uskalluksen rajan ylittämistä. Siitä ei pääse ympäri.

Kaikkea teos ei paljasta huolellisellakaan kertalukemalla. Se kertoo ulottuvuuksista, kestävyydestä. Ajattelen Edith Södergrania ja "Maa jota ei ole"-runoa, sillä Kolkan ensimmäinen osio on nimetty samoin. Riittää pohdittavaa. Teos antaa paljon, ja muun lisäksi sain tätä lukiessa kirjoitusidean, jonka pohjalle syntyi jo useampi kappale tekstiä. "Huoneeni kirjoituspöytä odottaa jonkun kumartuvan ylleen." (s. 14) Kirjoitus synnyttää kirjoitusta. Se ei ole koskaan pieni asia.

"Kun oman kulttuuripiirin rajat paljastuvat, maapallo muljahtaa aivoissa kuin raaka kananmuna kuoresta kulhoon." (s. 96)

Alkuperäinen versio kirjoituksesta on julkaistu Tekstiluolan Instagram-tilillä ja blogin maaliskuun koontipostauksessa.

Suosittelen lämpimästi myös Siltalan podcastia, jossa Maria Matinmikko keskustelee Kolkasta Sofia Blanco Sequeirosin kanssa. Keskustelussa avataan kirjan teemoja, ja Matinmikko kertoo, mitä tarkoittaa fantasmaattinen, filosofinen ja feministinen runoromaani.


Tuomas