Kertomuksia mustien Amerikasta: Minun tarinani, Bad Feminist, Jazz

Luin (osittain kuuntelin) peräkkäin kolme kirjaa, joiden tekijät ovat rodullistettuja amerikkalaisnaisia, ja teoksissa kerrotaan monen muun teeman ohella syrjinnän historiasta ja nykypäivästä. Kirjat päätyivät luettavaksi perätysten sattumalta, mutta ehkä nyt oli eri syistä tarpeellistakin käydä näitä asioita läpi. Ajankohtaisia teokset ainakin ovat: Michelle Obaman elämäkertaa myydään edelleen paljon, Roxane Gayn Bad Feministin nimiesseiden teemoja sivuten keskustellaan tällä hetkellä Suomessa, ja Toni Morrisonia muistellaan tietysti nyt myös lukemalla hänen upeaa kirjallista tuotantoaan.


Michelle Obama: Minun tarinani (Otava 2018, suom. Ilkka Rekiaro)

Michelle Obaman omaelämäkerta Minun tarinani on edelleen myyntilistojen kärjessä. En ihmettele, nimittäin sen lisäksi että tekijä on tunnettu henkilö, kirja on mainio. Se on kiinnostava, tarjoaa yksityiskohtia kuin lähikuvia ja raotettuja verhoja, ja kerronta on viihdyttävää ja koskettavaa. Vaikka teoksesta tunnistaa välillä amerikkalaista Hollywood-viihteen tunnemaailmaa, siihen tulee menneeksi itse mukaan, ja huomaa vähän itkevänsä kuunnellessaan äänikirjaa kävellessä, ja on iloinen että valitsi sillä kertaa hiljaisemman reitin töistä kotiin. Pinnalle nousee Michelle Obaman tasa-arvotyö ja hänen arvomaailmansa, inhimillisyyden ja perheen korostaminen sekä muistutus siitä, että Yhdysvaltain ensimmäisen naisen roolin sijaan hänelle olisi voinut käydä paljon pahemmin, kuten monille hänen laillaan mustana tyttönä Amerikassa kasvaneille on käynyt.

Michelle Robinson syntyi 1964 työväenluokkaiseen perheeseen Chicagon South Sidessa. Lapsuutta käydään kirjassa läpi yksityiskohtaisesti ja pitkään – tätä alkupuolta olisin itse tiivistänyt. Tuntuu, että "tavallista" taustaa alleviivattiin moneen kertaan, ja ymmärrän, että "koko elämän" kertominen on tuntunut tärkeältä, mutta. Aloin puhua pääni sisällä: "Michelle, olet upea ja tehnyt yhteiskunnassasi sellaista mitä ei kukaan ennen, ja ymmärrän, että luokkanoususi on ollut huikea, relaa nyt kuitenkin tämän kuvauksen kanssa". Ensimmäisenä olemisesta kerrotaan kirjassa myös hieman tuskastuneesti. Michelle Obama tuntui kyllästyneen, että hän oli kerta toisensa jälkeen ainoa musta nainen tai ensimmäinen musta nainen tietyissä huoneissa; hän halusi pitää huolta, ettei jäisi viimeiseksi. Myös vanhan kotikaupunginosansa koulussa hän vieraili monta kertaa vielä presidentin puolisona. Oli tärkeää muistaa, mistä on lähtenyt.

Mukaansatempaavammaksi kirja muuttui minulle opiskeluvuosiin päästäessä. Michelle koki huonommuuden tunteita, koska tunsi muiden ajattelevan, että hän oli päässyt opiskelemaan kiintiömustana. Rodullistettuna naisena elämisen kokemukset olivat mielen pinnalla vahvoina vielä kahdeksan Valkoisessa talossa vietetyn vuoden jälkeenkin. Barackin tapaaminen muutti hänen elämänsä tavoilla, joita ei olisi voinut kuvitella. En ole lukenut paljoa kuvauksia Yhdysvaltain presidenttien ja heidän perheidensä arkielämästä, ja minusta nuo absurdit tarinat teoksessa olivat kiehtovia. Samalla olin vaikuttunut, miten perhe-elämän ja tyttärien kasvatuksen kuvaus tuli lähelle. Michelle joutui kantamaan perheessä paljon enemmän vastuuta lapsista, ja vaikka hän piti Barackia hyvänä isänä joka teki niin paljon kuin asemassaan pystyi, tuntui kipeältä toteamus, että nyt kun Barackin vapaa-aika on lisääntymässä, tyttäret aikuistuvat ja itsenäistyvät. Niin sen pitää kuitenkin mennä, hän toteaa. Yhdysvaltain seuraavan presidentin suhteen hän ei ole yhtä hyväksyvä, ja kirjan loppu saikin huokailemaan. Barack Obama ei ollut täydellinen presidentti, hän teki joitakin kohtalokkaita päätöksiä, eikä lopulta pystynyt vähentämään sotimista maailmassa niin paljon kuin odotettiin. Silti nykytilanne saa ajattelemaan haikeana Obamojen aikaa.

Äänikirjan lukee suomeksi Krista Putkonen-Örn. Luenta toimii melko hyvin, mutta jossakin vaiheessa tajusin, että olisin yhtä hyvin voinut kuunnella tekijän itsensä lukeman englanninkielisen version, joka olisi voinut tulla kokemuksena lähemmäs. En kuitenkaan enää lähtenyt vaihtamaan.

Pari sitaattia nappasin mukaan:

"Epäily oli kuin pahanlaatuinen solu, joka uhkasi jakautua loputtomasti, ellen keksisi keinoa pysäyttää sitä."

"Kerran – – päätin leikkauttaa itselleni otsatukan, ja alaiseni katsoivat aiheelliseksi kysyä asiasta ensin Barackin henkilökunnalta, jotta otsatukasta ei varmasti aiheutuisi ongelmaa."

Roxane Gay: Bad Feminist (Like 2017, suom. Koko Hubara ja Anu Partanen)

Roxane Gayn esseekokoelma Bad Feminist sisältää nipun teräviä ja sivaltavia tekstejä, joissa pyritään kohti tasa-arvoisempaa maailmaa. Esseet ovat varsin lyhyitä, suuri osa 6-8 sivun mittaisia, joten ne sopivat luettavaksi esim. joukkoliikenteessä lyhyidenkin siirtymien aikana. Olen lukenut Gayn teoksen Hunger aiemmin englanniksi, ja vaikka suomennokset Bad Feminist -kokoelmassa ovat onnistuneet hyvin, huomasin haikailevani Gayn englannin kielen käyttöä, koska se on niin kirkasta, iskevää.

Esseiden aiheet lähtevät usein liikkeelle populaarikulttuurista, kuten musiikista, kirjoista, elokuvista, tv-sarjoista. Niiden kautta käsitellään rasismia, misogyniaa, erilaisten vähemmistöjen kohtaamaa vihaa ja vaikeuksia maailmassa. Naisten, ja erityisesti ruskeiden naisten, kehojen kohtaamia hallinnan ja vallankäytön pyrkimyksiä analysoidaan tarkkanäköisesti monessa tekstissä. Gay käyttää esimerkkinä itseään hyvin raadollisestikin, varsinkin kaikki Hunger-teoksen lukeneet tietävät tämän. Feminististen aiheiden käsittely esseekokoelmassa liikkuu poliittikkojen laajalle vaikuttavista lainsäädännön päätöksistä internetin maailmassa puhuttaviin sisältövaroituksiin, joita käsittelevän esseen tulen todennäköisesti jatkossa lukemaan yhä uudelleen. Gay herättää toistuvasti katsomaan asioita uusista kulmista.

Teoksen alku ja loppu sisältävät kirjan nimen mukaista pohdintaa "huonona feministinä" olemisesta: mitä jos kulttuurin kulutukseni tai vaikkapa seksiin liittyvät kiinnostuksenkohteeni näyttäytyvät ongelmallisina? Gay antaa armoa niin itselleen kuin muille: on monia feminismejä, ja tasa-arvoon pyrkiminen on jatkuvaa opettelua, välillä kivikkoista. Kun nyt lähettäisiin edes siitä, ettei kohdella kanssaihmisiä kuin paskaa. Se riittäisi alkuun.

"Me olemme niin ihastuneita tähän sankaruuden ideaan, että etsimme jatkuvasti uusia keinoja tehdä tavallisista ihmisistä sankareita. Jotta pääsisimme edes vähän lähemmäs parasta mahdollista versiota itsestämme, ja välimatka sen välillä keitä olemme ja keitä pyrimme olemaan kapenisi edes hiukan." (s. 288)

Toni Morrison: Jazz (Tammi 1993, suom. Seppo Loponen)

Toni Morrisonin kuolema vaikutti yllättävänkin kovasti, ja tuli polttava pakko lukea häneltä jotakin heti. Kävin hakemassa kirjaston varastosta romaanin Jazz. Olin lukenut teoksen alkua ja selaillut sitä jo aiemmin, erityisesti kirjan rakenne kiinnosti minua. Romaanin on tarkoitus ilmentää free jazzin tyyliä. Kertomuksena se ei ole helppo, sillä eri suuntiin haarautuvat linjat vaativat tarkkuutta. On kiehtovaa, miten Morrison on sommitellut äänten kokonaisuuden; kertoja vaihtelee itsensä kiinnostavasti esiin tuovasta kaikkitietäjästä henkilöhahmojen minäkerrontaan. Näin äänet luovat kokonaisen kuvan, mutta totuus jää johonkin välille. Teksti maistuu väkevästi elämältä.

Mieleenpainuva alku esittelee kirjan asetelman heti kärkeen: Violetin aviomies Joe on rakastunut nuoreen tyttöön, ampunut tämän vaikka kukaan ei nähnyt sitä, ja Violet menee hautajaisiin viillelläkseen tytön kasvoja. Ihmiset pitävät Violetia hulluna, mutta millainen tarina hänellä miehineen on? Selviääkö rakkauden mysteeri, jota kertoja pohtii Violetin lähteneen selvittämään Joen rakastetun Dorcasin kuoltua ja miehen vajottua masennukseen. Tätä lähdetään kerimään auki, ja kokonaisuudesta aukeaa monia lankoja. Taustalla hengittää (ehkä jazzin tahtiin) Kaupunki isolla K:lla. Selviää, miten Joe ja Violet olivat kulkeneet puuvillapelloilta suurkaupunkiin, ja minkälaiset heidän perheensä olivat.

Morrisonin tyyli soi kauniina, viisaana ja kiteyttää elämän suuria kummallisuuksia. Hänen hahmoistaan kukaan ei ole yksiulotteinen. Puolivälin jälkeen romaanissa tuli jakso, joka ei pitänyt mielenkiintoa ja keskittymistä yllä aivan niin hyvin kuin alku, mutta uskon että tämä on kirja, joka antaa uusilla lukukerroilla vielä lisää. Tämä on perinteistä fiktiokerrontaa parhaimmillaan; tyylien, äänten ja kertomuksen hallintaa niin kuin voi suurimmat palkinnot keränneeltä tekijältä odottaa. Morrison tuo hämärään jääneeseen historiaan valoa, joka ei jätä paljastamatta ketään.

"Hän oli kamppailut kauan tuon menetyksen kanssa, oli jo uskonut alistuneensa, sopeutuneensa siihen että vanhana unohtaisi miltä kaikki tuntui. Että saattoi sanoa 'pelkäsin kuollakseni' mutta ei kyennyt kokemaan uudestaan sitä pelkoa. Että pystyi manaamaan mieleensä hurmiota, murhaa, hellyyttä uhkuvan kohtauksen, joka oli kuitenkin tyhjentynyt kaikesta paitsi kielestä jolla kertoa se." (s. 32)

Tuomas

Alkuperäiset versiot postauksista on julkaistu Tekstiluolan Instagram-tilillä.