Violette Leduc: Therese ja Isabelle

Pääähenkilön prideviikon käynnistää Violette Leducin teos Therese ja Isabelle.

Jos väitän, että Therese ja Isabelle on lesboin 1960-luvulla julkaistu kirja olen mitä todennäköisimmin tullut kertoneeksi totuuden.  Violette Leducin pienoisromaanin juonen voikin melko huoletta tiivistää toteamalla, että kyseessä on kahden toisiaan aina ja kaikkialla haluavan nuoren naisen tarina, jossa rakkauden fyysinen puoli saa usein myös täyttymyksensä. Toki Leduc käyttää hurmaavia peiteilmaisuja, mutta niiden todellisesta merkityksestä ei ole minkäänlaista epäselvyyttä.

Violette Leduc (1907-1972) oli ranskalainen kirjailija, joka pitkälti Simone de Beauvoirin rohkaisujen ansiosta uskaltautui julkaisemaan tekstejään. Leducin ja De Beauvoirin välistä ystävyyssuhdetta on kuvattu Martin Provostin ohjaamassa elokuvassa Violette (2003), joka kertoo Leducin elämästä. Myös Theresen ja Isabellen pohjalta on tehty elokuva. 

Lukemani suomenkielinen painos sisältää Theresen ja Isabellen (Thérèse et Isabelle, 1966) lisäksi toisen pienoisromaanin nimeltä Nainen ja pikku kettu (La Femme au petit renard, 1965), jossa Leduc kuvaa vanhan yksinäisen naisen elämää ja joka on paitsi tematiikkansa myös tyylinsä osalta hyvin erilainen kuin Therese ja Isabelle. Parhaiten Leduc kuitenkin tunnetaan muistelmateoksestaan La Bâtarde (1964).

Therese ja Isabelle sisältyi alunperin Leducin romaaniin Ravages (1955), mutta kahden nuoren naisen välisen rakkaussuhteen kuvaus seksuaalisine kohtauksineen oli ajan yleisölle liikaa ja Leduc pakotettiin poistamaan naisten tarina romaanistaan ja niin Theresen ja Isabellen tarina julkaistiin vasta vuosikymmen myöhemmin omana teoksenaan.

Therese ja Isabelle sijoittuu ranskalaiseen sisäoppilaitokseen ja pohjautuu Leducin omiin kokemuksiin niin ikään sisäoppilaitoksessa, jossa hän koki rakkaussuhteen Isabelle-nimisen nuoren naisen kanssa.

Therese ja Isabelle on naisten välisen rakkauden Laulujen laulu ja sivulta toiselle valuva korkea veisu. Se on ylitsevuotavainen ja mahlainen.

Nopeammin, ei niin nopeasti, jatka, se alkoi, se alkaa, ylempää, alempaa, älä lähde, älä jätä minua tähän, vielä, vielä ... Minä saan kohta nautinnon. Se on kaunista. Minä saan kohta nautinnon. Se on liian kaunista ... Vielä, vielä ... Se on siinä .. on siinä aina.


Leducin romaanissa ei ole mitään kohtuullista.  Hänen kielensä on ylenpalttista ja dramaattista.

Minä haluan Isabellea. Hänen on tultava takaisin, koska ruumiinkantajat eivät ole vieneet häntä minulta. Minä odotan häntä ruumisvaunujen jokaisessa nurkassa, hengitän hänen kuolinpeitteensä hajua, odotan häntä itkijänainen vatsassani.


Ainoa kotimaa, jonka Therese ja Isabelle tunnustavat, on rakastetun ruumis, joka on tutkimusretkien kuumeista maaperää. Siinä kotimaassa sormi on hallitsija, joka ei lupalappuja kysele.

Tämä on sormi joka halkaisee kaupungin, tämä on sormi joka lävistää teurastamot. Sormen poltto sattui minuun kipeästi, meidän rajallisuutemme sattui minuun vielä kipeämmin. Sormi oli kuitenkin itsepintainen, se herätti lihani, sen kosketukset tekivät minut entistä herkemmäksi. Minä huumaannuin koko massallani, tunsin nautinnollisen pistävää kihelmöintiä, laajenin lantioihin asti.


Therese ja Isabelle on toisesta juopumista ja paisunutta odotusta.

Minä en auttanut häntä: nautin häikäilemättömän kuningattareni himokkuudesta. Huokaus putosi hiljaisuuden puusta, kaksi povea ojentui eteenpäin, neljä suloista valoa alkoi hehkua. Suonissani kiersi absintti.


Ja sitten. La fin.



Violette Leduc: Therese ja Isabelle (1968)
Ranskankielinen alkuteos: Thérèse et Isabelle (1966)
Suomentanut: Outi Nyytäjä
Kustantaja: Weilin + Göös


//Omppu - teksti julkaistu alunperin täällä