MONITAHOINEN RUNSAUDENSARVI – ZADIE SMITH : SWING TIME


ZADIE SMITH : SWING TIME
463s.
WSOY 2017
Alkuteos: Swing Time 2016
Suomennos: Irmeli Ruuska


"Jos kaikki vuoden 1982 lauantait sulauttaa mielessään yhdeksi päiväksi, niin tutustuin Traceyyn sinä lauantaina kymmeneltä aamulla, kun kävelin kirkonpihan hiekkasoralla äidin taluttamana, kuten hänkin oman äitinsä kanssa. Paikalla oli monta muutakin tyttöä, mutta ilmiselvistä syistä me huomasimme toisemme, yhtäläisyydet ja erot, kuten tytöillä on tapana."

Swing Time on romaani ruskeasta tytöstä, maitokahvinvärisestä, joka kohtaa kaltaisensa 1980-luvun alun Lontoossa. Nimettömäksi jäävän päähenkilön isä on valkoinen postinkantaja, äiti on jamaikalaistaustainen feministi, joka yrittää paitsi kurottaa jatkuvasti korkeammalle, jonkinlaisen vallan keskiöön, naamioi myös yrityksensä tarkoituksena tarjota tyttärelleen parempi elämä, jotain sellaista, mitä hän ei itse koskaan saanut. Kirkonpihan hiekkatiellä vastaantullut Tracey taas on valkoisen äidin ja musta isän tytär, villi ja vallaton, kertojan vastapari. Traceyn vie mukanaan tanssi, kirjan päähenkilön taas pop-tähti Aimee, jonka varjona ja henkilökohtaisena avustajana hän pian huomaa maailmaa kiertävän. Valta, etuoikeus ja raha vievät mennessään, vaikka niitä seuraakin vain jatkuvasti sivullisena vierestä.

x

Yhdellä sanalla sanottuna Swing Time on runsas. Se on romaani, jonka kansien väliin mahtuu kokonainen elämä, aikuiseksi kasvaminen, ystävyys-, perhe- ja työsuhteet. Se kurkottaa kerralla jokaiseen mahdolliseen suuntaan, mutta pysyy silti uomissaan, ei kasva eikä särpi liikaa. Se on taito, sillä usein näin monitahoisissa romaaneissa lähdetään kurottelemaan sinnekin minne ei tarvitsisi, tuodaan mukaan kokonaisuudesta irrallisia osia, joiden mukana oloon lähinnä pettyy kun huomaa etteivät ne lopulta johdakaan mihinkään. Tässä niin ei kuitenkaan ole, jokainen lanka yhtyy johonkin, vaikka langanpäiden etsiminen vaatiikin ajoittan kärsivällisyyttä. Swing Time kun kurkottaa niin 80-luvun lontoolaiseen lapsuuteen, 90-luvun työmaailmaan, aikaan jossa sähköpostit eivät vielä kulkeneet, ja se koukkaa myös rajattoman etuoikeutettuun elämään lähelle nykypäivää tanssi- ja show-businekseen.

Lopulta Swing Time on niin runsas, että hieman päivästä riippuen eri teemat nousevat sen vahvimmiksi. Juuri tällä hetkellä, jo hetki lukukokemuksen jälkeen esiin nousee kuitenkin erityisesti kirjan Afrikka-osuudet ja valkoisen pelastajan tematiikka. Romaanissa kertojana toimivan päähenkilön esimies Aimee lähtee perustamaan tyttökoulua pieneen länsiafrikkalaisvaltioon, ja sulkee hyvin vahvasti silmänsä siltä todellisuudelta, jonka hänen tarjoamansa kolikon kääntöpuoli paikallisille jättää jälkeen. Smith kuvaa rakenteen ongelmallisuutta: vaikka aikeet ovat hyvät, asioiden ylhäältä kaataminen voi olla jopa vahingollisempaa kuin kokonaan tekemättä jättäminen. Mustavalkoisuus leimaa koko projektia, ja vaikka tyttöjen kouluttaminen on kiistatta tie tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan, Smith sivuaa hyvin myös sitä, millaisia tunteita vain tyttöjen koulu kyläyhteisössä herätään. Riittääkö koulutettu nainen, vai olisiko tasa-arvo enemmän sitä, että hänen rinnallaan olisi myös koulutettu mies?

Ja jos vielä kauemmas kirjasta lähdetään, jollain tapaa hyvää tarkoittamisen teema limittyy yhteen myös Suomessa jokin aika sitten käytyyn keskusteluun, kun Paola Suhonen lähti Planin kanssa yhteistyössä Sambiaan suunnittelemaan äitiysvaatemallistoa lapsiäideille. Tarkoituksena oli herätellä keskustelua ja ihmisten auttamishalua, mutta lopulta kampanjasta tuli oikeastaan vain rasistinen ja syrjiviä rakenteita entisestään vahvistava. Vahvan ja kovaäänisen kritiikin seurauksena kampanja kyllä poistettiin Planin sivustoilta, mutta rasismin vastustamiseen sitoutunut järjestö seisoo sen takana, eikä suostu pyytämään anteeksi, reflektoimaan omaa toimintaansa jälkikoloniaalisella kentällä. (Tästä lisää tässä hurjan hyvässä Noora Kotilaisen tekstissä, suosittelen lämmöllä ihan kaikille. Suosittelen ehdottomasti myös Mahadura & Özberkanin jaksoa aiheesta, sillä siinä ääneen pääsee rodullistetut itse, he, jotka aiheen ongelmallisuuden esiin alunperin nostivat.) Kampanjan takana seisominen tuntuu perustuvan hyvän aikomisen periaatteelle, jonka kanssa palataan myös takaisin Swing Timen pariin: joskus kauneinkin ajatus kääntyy täysin itsensä vastaiseksi, jos toimija ei tunnista omaa paikkaansa, omaa positiotansa toimijana. Siinä missä Plan sortuu esittämään edelleen "kehitysmaat" uhrikuvaston kautta toiseuttaen, Smith huomauttaa terävästi monen muunkin nykyjärjestön ja toimijan näkevän Afrikan maat lähinnä toiminnan kohteina, ei koskaan toimijoina itsenään.

x

Mutta vaikka toiseuttaminen onkin teemana suuri, on se itse romaanissa pieni sivupuro, joka jossain kohtaa yhdistyy suurempaan virtaan. Tätä romaania voisi ruotia myös aina kovin kiinnostavan äiti-tytärsuhteen tai ristiriitaisten ystävyyssuhteiden kautta. Sen voisi nähdä myös rodullistamiskeskustelun esiinnostajana, mutta toisaalta sillä on ehdottomasti paikkansa myös luokkaeroista puhuttaessa. Se muistuttaa, että on sukuja, joiden kaikilla esi-isillä on akateeminen koulutus, mutta se muistuttaa myös miten paljon täytyy tehdä töitä, jotta omasta lapsesta voisi tulla se suvun ensimmäinen korkeasti koulutettu. Taitavimmillaan Smith kuitenkin kirjoittaa niin, että tästä kaikesta, rodusta, vallasta, representaatioista ja kulttuurinomimisista tulee huomaamattomia normien kyseenalaistajia, ilman että siitä varsinaisesti tehdään numeroa ja siitä tulee numero juuri siksi. Se tuntuu jotenkin niin virkistävän vahvasti tältä päivältä, että vaikka sen ehkä kuuluisi olla jo jollain tapaa feministisen viitekehyksen läpi tarkasteltuna itsestäänselvyys, ei se sitä vielä ole. Smith tuo tuon tematiikan tarinaan kuitenkin taitavasti, ja etenkin kirjan Afrikka-osuuksissa yhteiskunnallisuus on niin vahvasti kirjan rivien väliin sisäänkirjoitettua, että se valloittaa kriittisemmänkin lukijan. Tarkkanäköinen sivustakatsoja paljastaa jatkuvasti asioita, jotka suurimmalta osalta jää huomaamatta, mutta sillä ei repostellen hierota lukijan naamaan, että katsokaa kun tällaistakin on. Sen sijaan sen saa löytää ja lukea itse, peilata todelliseen maailmaan, oikeisiin pop-tähtiin, valkoisiin pelastajiin ja yhteiskuntajärjestelmiin. Pop-tähtenä Aimee peilatuu taitavasti niihin kymmeniin upporikkaisiin länsimaalaisiin, jotka vain menevät ja perustavat kouluja pieniin kolmannen maailman kyliin huomaamatta toimintansa ongelmallisuutta. Vielä hienommin yleisön reaktio tällaiseen toimintaan kuitenkin peilaa sitä yhteiskuntaa, jonka keskellä elämme myös täällä todellisuuden puolella: kaikki tämä ostetaan, otetaan vastaan ja hyväksytään. Julkkisadoptiot, kummitoiminnat ja ylhäältä kaadetut täysin toteuttamiskelpoiset ideat ovat yhtaikaa laupiaan samarialaisen ja pr-kuvaansa kiillottavan julkkiksen toimintaa, ja ne toimivat siksi, ettei niitä kyseenalaisteta. Että näennäinen hyvyyskin voi olla pohjimmiltaan tuhoa aiheuttavaa.

Ihan yhtä taitavasti kirjan taustalla kulkenut jonkinlainen kehysjuoni ei toiminut, mutta tällaisen runsaudensarven keskellä se tuntuu lähinnä pikkuseikalta. Muutamakin käänne oli lopulta hieman pakotetun oloinen, ja juonivetoisena tätä lukiessa olisi todennäköisesti aiheuttanut pienen pettymyksenkin, mutta tällaisenaan tuollaiset kauneusvirheet on helpohko ohittaa jonkinlaisena sivuseikkana. Lopulta hahmojen kehitys, kasvu ja ihan vain elämä ovat ne tärkeimmät yksityiskohdat, muulla ei ollut niin kovin paljon edes väliä. Toki tunnistan, että jos nämäkin olisivat olleet täysin kohdallaan, olisi tämä todennäköisesti ollut yksi huumaavimmista romaaneista, jonka koko vuonna olen lukenut. Mutta ehkä ihan aina totaalista täydellisyyttä ei ole edes kohtuullista odottaa, saati sitten vaatia, joten kyllä tästä tällaisenaankin nautti. Ja sitä juuri nyt kaipasinkin eniten, nautintoa, älykkyyttä ja tietynlaista nokkeluuttakin. Kepeyttä ilman helppoutta. Yhteiskunnallisuutta alleviivaamatta. Vahvuutta ilman pullistelua. Swing Time on parhaimmillaan siitä keskustellessa, joten jos lukupiirikirjaa joku etsii, tässä siihen täydellinen vaihtoehto.

- Laura / Mitä luimme kerran

(Kirjoitus julkaistu alunperin mitaluimmekerran.fi-blogissa 5.6.2019)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Fantasmaattinen, filosofinen ja feministinen – Maria Matinmikko: Kolkka

Päähenkilöstä, feminismistä ja Saara Turusesta

Suomiräpin vallanvaihto: Heini Strandin Hyvä verse